Yliluutnantti Arto Tikkanen ja 12-vuotias Keetah-tyttö eivät ole koskaan aikaisemmin tavanneet eivätkä mitä todennäköisimmin koskaan enää tapaa. Tikkanen on keski-ikäinen suomalainen rauhanturvaaja ja Keetah koululainen. Keetah ei tiedä yhtään mitään sotilaiden ja siviilien yhteistyöstä eli niin sanotusta Cimic-toiminnasta, jonka taas Tikkanen tuntee kuin oman maastopukunsa taskut.
Marraskuisena iltapäivänä Surobin maakunnassa Kabulin lähistöllä kumpikin on kuitenkin yhtä mieltä siitä, että Cimic on huippujuttu. Päivän painuessa iltaan kumpikin on mystisen kirjainlyhenteen suojissa saanut jotain arvokasta: Tikkanen hyvän mielen ja Keetah koulutarvikkeita sekä tiedon siitä, että hänen käymänsä tyttökoulun laajennus valmistuu ensi vuoden alussa.
-- Pidän koulunkäynnistä tosi paljon. Koulussa ei ole mitään sellaisia aineita, joista en tykkäisi. Aion opiskella todella ahkerasti, jotta voisin valmistua tulevaisuudessa opettajaksi, Keetah selvittää.
Keetahin perheeseen kuuluu neljä siskoa ja kaksi veljeä, jotka kaikki ovat koulussa. Isä on autonkuljettaja ja äiti pitää huolta lapsista.
-- Isä ja äiti ovat iloisia siitä, että voin käydä koulua, koska he eivät ole voineet sitä tehdä, Keetah jatkaa ja vilkaisee kaihoisasti pöytää, jossa on suuri kasa koulutarvikkeita. FC Espoon -naisjalkapallojoukkue on ahkeroinut ja kerännyt Apua Afganistanin tyttökouluille -projektissa paljon annettavaa, jonka Cimic-ryhmä jakaa.
Sotilaat siviilien töissä
Surobin tyttö- ja poikakoulujen laajennukset maksavat yhteensä liki 150 000 dollaria, vajaat 116 000 euroa. Ne on kustannettu Suomen myöntämillä kehitysyhteistyövaroilla, jotka on kanavoitu tähän tarkoitukseen juuri Cimic-toiminnan kautta.
Cimicin ydin on pähkinänkuoressa se, että sotilaat toteuttavat projekteja, jotka itse asiassa kuuluisivat siviilihallinnon tehtäviin. Vaikeiden ja vaarallisten olojen vuoksi siviilit eivät kuitenkaan voi töitä tehdä.
Surobin tyttökoulun rehtori Aziz Rahman ja kylänvanhin Hayat Ullah saapuvat paikalle ja kehuvat kilvan koulun laajennusta.
-- Kaikki tytöt eivät ole mahtuneet opiskelemaan sisälle kouluun, vaan heidän on täytynyt käydä koulua teltoissa. Niissä on kesällä kuuma ja talvella kylmä. Lisäksi opiskelu on ollut vaarallista. Nyt kaikki tämä muuttuu, Rahman intoilee.
-- Niin, ja opettajien työkin helpottuu. Eihän teltoissa ole edes liitutaulua, muista välineistä puhumattakaan, Ullah säestää.
Kun Surobin tyttökoulun laajennus ensi vuoden alussa valmistuu, oppia saamaan mahtuu eri vuoroissa yhteensä 700 tyttöä. Opettajia on tusina.
Kaikki koulun opettajat ovat ainakin alkuvaiheessa miehiä, mutta tämä muuttunee tulevaisuudessa, ainakin jos Keetahia ja tämän ystäviä on uskominen: he kaikki nimittäin haluavat opettajiksi kotikouluunsa.
Tikkanen kumppaneineen jakaa hiki päässä koulutarvikkeita tytöille, jotka eivät millään malttaisi pysyä jonossa. Lyijykynät ja vihkot saavat aikaan joko iloista kikatusta tai ujoja hymyjä. Tarvikkeita jakavat suomalaiset ja ranskalaiset rauhanturvaajat sen sijaan eivät pidättele, vaan nauravat avoimesti.
-- Tiedätkös miksi minä pidän tästä työstä? Saa aika välitöntä palautetta, Tikkanen hymyilee ja ojentaa vihkoja ja kyniä seuraavalle tytölle.