Tapahtuma on piirtynyt mieleeni tarkasti. Olin kahdeksan vuoden ikäinen, kesäloma oli päällä ja vietin päivää Pakkalan urheilukentän ympäristössä.
Siellä tapasin ikäiseni pojan, ja tunnetusti tutustuminen käy siinä iässä nopeasti. Siinä sitten touhuiltiin yhtä ja toista, mutta mitä pitemmälle päivä meni, sitä arveluttavimmiksi kaverin hommat alkoivat mielestäni mennä.
Kun ihmettelin, miten hän uskaltaa tehdä nuo sinänsä vähäiset vahingonteot, hän ilmoitti ylpeänä, että koska hänen isänsä on poliisi, hän voi tehdä melkein mitä lystää ilman pelkoa seurauksista.
Tuo ilmoitus vaikutti minuun juuri päinvastoin kuin hän ehkä oletti. Mielestäni juuri sen, että isä oli poliisi, olisi pitänyt näkyä mahdollisimman nuhteettomana käytöksenä, ei päinvastoin, ja minulle tuli kiire kotiin.
Kaveria en ole sen koomin tietääkseni tavannut, mutta tapahtuma palasi jostakin syystä mieleen jokin aika sitten, kun tapaus Aarnio alkoi järkyttää suomalaisten uskoa poliisin lahjomattomuuteen.
Peruskuviohan on tuttu useista, ennen kaikkea amerikkalaisista kirjoista, elokuvista ja sarjafilmeistä, joita Suomessakin on seurattu vuosien varrella. Sopivasti katseen kääntämällä poliisi on saanut mukavasti lisää liksaa ja toisaalta urakin on saattanut edetä, kun on samalla saanut vinkkejä kilpailevien hämärämiesten toimista. Hyöty on siis ollut molemminpuolinen, eli win-win niin kuin nykyisin sanotaan.
Poliisien lahjontaa vastaan paras keino on luonnollisesti maksaa poliisille niin hyvää palkkaa, että kiusaus ottaa hämärämiehiltä lahjuksia olisi mahdollisimman pieni.
Ongelma on vain se, että maksettiinpa poliisille lopulta millaista palkkaa tahansa, rikollisorganisaatioissa liikkuu rahaa niin paljon, että sieltä löytyy tarvittaessa parempi maksaja.
Edellä mainituissa jenkkisarjoissakin monet poliisit kysyvät kyynisesti, miksi heidän pitäisi kehnolla palkalla vaarantaa henkensä jahtaamalla ylellisyydessä eläviä rikollisia, kun vaihtoehtokin on olemassa.
Toki myönnän, että useimmat mainituista jutuista ovat sepitteellisiä, mutta yhtä tunnetusti niillä on tositapahtumiin perustuvat taustat ja poliisin lahjonta on tuttua muualtakin.
Tapaus Aarnioon tämä ajatus kiertyy, kun julkisuudessa olleiden tietojen mukaan miehen ei ole tarvinnut koskea varsinaiseen palkkaansa vuosikausiin, kun tilille on virrannut rahaa muistakin lähteistä kuin valtiokonttorista.
Suomalaiset luottavat yleisesti ottaen poliisiinsa. Useat tutkimukset ovat osoittaneet, että kansalaiset kokevat poliisin luotettavaksi ja uskovat yleensä, että poliisin edessä herrat ja narrit saavat saman kohtelun. Tunnetaan myös, että poliisin puoleen voi apua tarvitessaan kääntyä ja että apua myös saa.
Vaikka lopullista tuomioistuimen päätöstä tapaus Aarniosta ei vielä olekaan saatu, jo sen tähänastiset käänteet ovat olleet epäilemättä omiaan herättämään kysymyksen, voiko poliisiin luottaa jatkossa.
Lisäksi on muistettava, että tapaus Aarnio sekä siihen liittyvä huume- ja rikospoliisien keskinäinen kränä ei ole ainoa julkisuuteen noussut poliisien mainetta rikkova asia.
Tunnetusti poliiseista tehdään vuosittain useita satoja rikosilmoituksia. Toimenpiteisiin niistä johtaa vain pieni osa, mutta kansalaisten luottamuksen kannalta nekin ovat yleistyessään pahoja tahroja poliisin maineelle.
Kun poliisi lisäksi kärsii jatkuvasti resurssien puutteesta ja kun monet pienemmät rikosilmoitukset tuntuvat jäävän kokonaan tutkimatta, voidaan hyvin olla kierteessä, jossa myös luottamuspohja poliisiin yleensä murenee kohtalokkaasti.
Valtionjohdossa onkin syytä olla tilanteesta huolissaan ja tehdä kaikki mahdollinen sen eteen, että poliisin ja kansalaisten suhteet säilyvät jatkossakin nykyisellä hyvällä tasolla.
Kolumni