Ulkoministeriön virkamiehet ovat vuosikymmenten saatossa törmänneet mitä kummallisempiin ihmiskohtaloihin avustaessaan ulkomailla pulaan joutuneita maanmiehiään. Ulkoministeriön tutkija Jussi Pekkarinen kertoo tuoreessa kirjassaan Konsulinkyydillä kotiin lukemattomia kertomuksia ahdinkoon joutuneista suomalaisista.
Osa tarinoista päättyy onnelliseen ratkaisuun, kun kadoksissa ollut lähimmäinen on löytynyt. Pääasiassa tapaukset ovat kuitenkin enemmän tai vähemmän traagisia. Jotkut tapauksista ovat niin uskomattomia, ettei niitä välttämättä uskoisi edes todeksi. Tosin mukana on myös humoristisia tapauksia.
Yksi mielenkiintoisimmista onnelliseen tulokseen päättyneistä tapauksista on 1970-luvun alusta Lähi-idästä. Syyrialaisen kanssa naimisissa ollut suomalaisnainen oli Syyriassa tapaamassa miestään. Naisella oli työpaikka Suomessa. Samoin perheen lapset olivat Suomessa. Naisen paluu Suomeen kuitenkin tyssäsi, koska mies ei antanut maastapoistumislupaa,
Suomen Libanonin-suurlähettiläs Carolus Lassila huolestui naisen ahdingosta, vaikka Syyria ei kuulunutkaan hän toimialueeseensa. Monien vaiheiden jälkeen Lassila tuli siihen tulokseen, että nainen on saatava Libanoniin. Hän valmistautui lopulta ajamaan Syyriaan ja tuomaan naisen rajan yli autonsa tavaratilassa.
Kävi kuitenkin niin, että nainen pääsikin livahtamaan maasta tanskalaisnaisen henkilötodistuksen turvin. Loppu on kuin agenttitarinasta. Koska nainen oli tullut Libanoniin "Mia J:n" papereilla, hän ei voinut poistua maasta omalla passillaan. Niinpä hänelle tehtiin lähetystössä uusi passi "Mia J:n" nimellä. Näin nainen pääsi onnellisesti Suomeen lastensa luokse.
Pekkarinen kirjoittaa, että edelleenkin kansalaisten keskuudessa elää legenda, jonka mukaan ulkomailla vaikeuksiin joutunut pääsee kotiin valtion kustannuksella eli "konsulin kyydillä". Tosiasiassa joko autettavalta tai hänen sukulaisiltaan on aina vaadittu korvaus valtion kuluista. Vain poikkeustapauksissa avustuksen kulut ovat menneet valtion piikkiin.
Virkamiehet ovat yleensä tehneet parhaansa. Mukana on myös esimerkkejä välinpitämättömyydestä ja virheistä. Konsulipalvelut eivät aiemmin olleet arvostettuja, joten se näkyi silloin tällöin myös tuloksissa.
Ministeriö tarkkana rahoista
Kirjasta ilmenee myös hyvin, että ulkoministeriö on kautta vuosikymmenten ollut erittäin tarkka rahojen käytöstä. Ulkoasiainhallinnon virkamies on jäänyt joskus jopa vaille korvausta, vaikka hän on hyvää hyvyyttään maksanut avustusmenoja omista varoistaan.
Mielenkiintoisena yksityiskohtana kirjasta voi mainita, että sittemmin mittavan uran muun muassa ulkoasiainhallinnossa tehnyt Jaakko Iloniemi joutui Länsi-Saksan poliisin tarkkailuun. Maassa pelättiin kommunisteja ja vakoilijoita. Vuonna 1951 maan sisäministeriö kääntyi Suomen Kölnin-pääkonsulaatin puoleen.
Ministeriön huolena oli 19-vuotias "Jaakko Iloniimi", joka halusi tutustua Länsi-Saksan palosuojeluun. Viranomaiset haistoivat asiassa palaneen käryä ja epäilivät vakoilua.
Ulkoministeriö vastasi sähkeellä: "19-vuotias Jaakko Iloniemi Porin palopäällikön koululaispoika. Kerrotaan isä jyrkkää vasemmistoa." Tällä "mainetodistuksella" palosuojeluun tutustumiselle ei ollut mitään mahdollisuuksia.
Kirjassa vilahtaa myös muita ulkoasiainhallinnon virkamiehiä, jotka myöhemmin nousivat merkittäviin tehtäviin. Uran alussa moni joutui kuitenkin vähemmän mukaviin tehtäviin. Oletettavaa on, että ainakaan kaikki eivät halua muistella näitä vähemmän mairittelevia kokemuksia.