Politiikka Suomessa on murroksessa, jonka luonnetta ei voi selittää millään helpolla tavalla. Eurovaaleista ei voi tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä vuoden 2011 eduskuntavaaleista, jotka tullaan käymään uusissa olosuhteissa ja erilaisissa poliittisissa konstellaatioissa. Silti nykytilanteen varjo kaatuu väistämättä tulevaisuuden päälle.
Eurovaalien suurin häviäjä oli vasemmisto, joka sai yhteensä suunnilleen saman verran ääniä kuin suurin puolue eli kokoomus. Kokoomuskin voi kehuskella enintään torjuntavoitolla, koska puolue menetti europarlamentissa yhden kotimaisen paikan. Suhteellisesti suurin häviäjä oli keskusta, joka voi sekin esiintyä torjuntavoittajana viitatessaan vaaleja edeltävien mielipidetiedustelujen vielä huonompiin odotusarvoihin. Keskusta onkin oikeassa siinä, että politiikkaan alkaa aivan liikaa vaikuttaa epämääräisillä perusteilla tehdyt johtopäätökset gallupeista.
Vasemmiston syvä tappio näkyy siinä, että Euroopan parlamentissa sitä edustaa kolmentoista suomalaisen mepin joukossa vain yksi henkilö, Liisa Jaakonsaari. Mitro Revon poliittinen ajattelu on minulle mysteeri, mutta se varmaan avautuu aikanaan, omalla tavallaan. Hänen karismansa on saamassa myös uutta kansainvälistä ulottuvuutta, kun New York Times julkaisi muutama päivä sitten myötäsukaisen henkilökuvan. Pelkään kuitenkin pahasti, että Liisa joutuu tekemään median hurmaamisen sijasta suurimman osan vasemmiston poliittisesta jalkatyöstä Brysselissä ja Strasbourgissa.
Vasemmistoliitolle eurovaalien tulos oli erityisen tyly. Vaikka Suvi-Anne Siimes ja Martti Korhonen ovat veistetty eri poliittisesta puusta, niin heidän molempien turhaantumisen ymmärtää. Kuinka johtaa puoluetta, jonka kansanedustajista monet eivät halua sitoutua mihinkään yhteiseen toimintalinjaan?
Jotta puolueella olisi merkitystä, niin sen ajamalla politiikalla tulee olla omissa joukoissa edes kohtuullisen vankka tuki. Jos tätä tukea ei haluta antaa, niin puoluejohtoa täytyy yrittää vaihtaa, mutta mikä takaa, että varsinkin vastoinkäymisissä uusi johto saa sen kummemman tuen taakseen. Puheet uudesta "messiaasta" eivät ole arkipäivän maailmasta. Paavo Arhinmäki saattaa uutena puheenjohtajana joutua kohtuuttoman tehtävän eteen, eikä edes vasemmistoliiton hajoamista voi lukea pois laskuista. Ainoastaan kansanedustajien poliittinen eloonjäämisoppi pitää sitä pystyssä.
Eurovaalien lohduton tulos on herättänyt taas kerran keskustelun vasemmistopuolueiden yhdistämisestä. Ajatus on kuolleena syntynyt: ei kahden köyhän naittaminen lisää varallisuutta! Yhtä lailla kuolleena syntyneitä ovat ajatukset uuden vaihtoehtoisen, puolueiden rajat ylittävän punavihreän allianssin luomisesta. Sitä on yritetty ennenkin, mutta lopputulos on säännöllisesti ollut pannukakku. Jo nykyinen puoluetuki suojelee tehokkaasti vakiintuneita poliittisia rakenteita.
Vasemmiston tulevaisuus on sosialidemokraattien nousun mahdollisuudessa. Tähän saakka yhä vaikeammaksi käyvä finanssi- ja talouskriisi ei ole satanut demareiden laariin. Uusi puoluejohto on yrittänyt parhaansa, mutta tulos on jäänyt laihaksi. Paradoksi on siinä, että taloudellinen taantuma ei ole hyödyttänyt johtavaa oppositiopuoluetta, vaan se on sen sijaan menettänyt ääniä populistiselle rintamalle.
Haluan kuitenkin vanhana sosialidemokraattina uskoa, että jos Sdp jaksaa korostaa hyvinvoinnin, tasavertaisuuden ja työllisyyden merkitystä ja ennen kaikkea luoda niiden turvaamiseksi konkreettisen ja toimivan poliittisen strategian, niin vuoden 2011 eduskuntavaalien ei tarvitse olla tappiollisia. Tämän strategian tulee kuitenkin olla uudistava, ehkä radikaalikin, eikä vanhaa liturgiaa toistava. SAK on tehnyt kömpelön aloitteen lähestyä pätkätyöläisiä. Nyt ammattiyhdistysliikkeen ja poliittisen vasemmiston olisi otettava vakavasti kahdella eri raiteella työllistettyjen ihmisten etujen ajaminen. Ihminen se on pätkätyöläinenkin.
Aritmeettisesti laskien vaalien suuria voittajia olivat vihreät sekä perussuomalaisten ja kristillisdemokraattien vaaliliitto. Niiden saamat äänimäärät osoittavat poliittisen kentän olevan liikkeessä. Tässä muutosliikkeessä vihreät ovat vahvempi voima kuin perussuomalaiset. Kristillisdemokraatit nousevat peruskannatuksellaan pitkään yli uudessa vaalilaissa kaavaillun vaalikynnyksen, mutta perussuomalaisten kannatus on hyvin haavoittuvalla tavalla Timo Soinin varassa.
Tosiasia on se, että perussuomalaisia ei ole ilman Veikko Vennamon perilliseksi ilmoittautunutta Soinia. Tässä mielessä tulossa oleva kaksivuotiskausi, jolloin Soini toimii europarlamentissa, on puolueen toimintakyvylle ja yhtenäisyydelle haasteellista aikaa.
Henkilötasolla ei europarlamentin vaaleissa tapahtunut järisyttäviä muutoksia. Eräiden vanhojen vaikuttajien, kuten Eva-Riitta Siitosen, poliittinen ura kuitattiin päättyneeksi. Useissa puolueissa oli lukuisia nuoria ehdokkaita, mutta liki kaikille heistä jäi läpimurto tekemättä. Tämä siitä huolimatta, että jotkut varsinkin kokoomuksen nuorista ehdokkaista, ainakin Heikki Autto ja Ukko Metsola, kävivät erittäin laajan ja kalliin kampanjan. Näissä vaaleissa nuorista ja tuoreista ehdokkaista ylittivät riman vain rkp:n Carl Haglund ja keskustan Riikka Manner.
Uskon eduskunnan nuorentuvan vuoden 2011 vaaleissa. Suurten ikäluokkien edustajat eivät joko lähde ehdolle tai eivät tule valituiksi uudelleen. Heidän suojakseen tulisi kiireesti säätää EEE-laki ("ei ensikertalaisia eduskuntaan"). Toisaalta 1970-luvun alun tilanne tuskin uusiutuu: silloinhan eduskuntaan tuli lukuisia hieman yli parikymppisiä edustajia. Todennäköisempää on se, että nyt eurovaaleissa siipiään kokeilleet, 30-40 vuoden ikähaarukkaan sijoittuvat ehdokkaat panostavat eduskuntavaaleihin ja saattavat tulla sinne myös valituiksi.