Kirjoittaja on valtiosääntöoikeuden
professori (emeritus).
Tämän vuoden alussa julkistetun mielipidetiedustelun mukaan suomalaisten mielestä pahimpana uhkana maailmanrauhalle ovat kaikista maista Irak ja Iran sekä - käytännössä tasatuloksella - Venäjä ja Yhdysvallat. Yli puolet kyselyyn vastanneista pani tässä arvioinnissa Venäjän ja USA:n korkeimmalle tai lähinnä korkeimmalle sijalle.
Siinä vähän vastausta niille, jotka viisaudessaan ihmettelevät, miksi suomalaiset eivät halua Natoon. Kun lähtee sutta pakoon, tulee karhu vastaan.
Menneen joulun alla julkistettiin kaksi selvitystä Suomen mahdollisesta liittymisestä Natoon. Toinen oli suurlähettiläs Antti Sierlan ulkoministeriön toimeksiannosta laatima, ja toinen Ulkopoliittisen instituutin (Upi) tuottama. Molemmista huokui Natomyönteisyys, vaikkei kummassakaan haluttu jäsenyyttä avoimesti suosittaa. Sierla tuskin kunnon virkamiehenä saattoi kirjoittaa muuta kuin arveli esimiehensä kokoomuslaisen ulkoministerin Ilkka Kanervan toivovan. Ja Upi puolestaan - niin, sitä kai saattoi jo lähtökohtaisesti, silloin kun sitä oltiin liittämässä eduskunnan organisaatioon, epävirallisesti nimittää Suomen Nato-instituutiksi.
Ulkoministeriön tilaama selvitys oli hyvin teknisluonteinen. Sillä ei ole paljon tekemistä todellisuuden kanssa, sen kanssa mitä kriisien ja väkivallan maailmassa tapahtuu. Paperissa on kyllä todellisia helmiäkin, kuten tämä ohimennen heitetty toteamus: "Yhdysvaltain asenne voimankäyttöön on ollut eurooppalaista sallivampaa ja suhtautuminen kansainväliseen oikeuteen valikoivampaa."
On todella ollut sallivampaa ja valikoivampaa. Sotilaallista voimaa on käytetty massiivisesti aivan omin päätöksin ilman kansainvälisten elinten lupaa Kosovossa ja Irakissa, Afganistanissa ja Irakissa on toimittu kaksilla säännöillä: perus- ja ihmisoikeudet omia varten ja toiset säännöt vieraita varten. On rikottu kansainvälisen oikeuden kaikkia valtioita sitovaa ehdotonta kidutuksen kieltoa. Vallatuilta alueilta kaapatuilta tai muuten vangiksi otetuilta on riistetty vapaus ilman tuomiota vuosikausiksi.
Ulkoministeriön raportin laatijan mielestä tuollaisilla seikoilla ei näy olevan merkitystä harkittaessa Suomen suhtautumista USA:n johtamaan sotilasliitto Natoon.
Upin raportti puolestaan osoittaa sen laatijoiden ymmärtävän että vakuuttavuutta hakevassa paperissa tulee myös olla jokunen vasta-argumentti, esimerkiksi näin: "Kaikesta huolimatta suomalaisten enemmistö ei ole ollut kärkkäästi liittymässä järjestöön, jossa Yhdysvalloilla on suuri vaikutusvalta. Ehkä kansalaiset pelkäävät, että jäsenyyden myötä Suomi joutuisi sitoutumaan toimiin, jotka tahraisivat sen maineen tai vahingoittaisivat maan kansallista turvallisuutta."
Tämä on oikein hyvä alku, mutta siihen se jää. Ei lähdetä avaamaan sitä linjaa, että Nato viime kädessä tosiasiallisesti on yhtä kuin USA. Nato-kysymys on itse asiassa kysymys Yhdysvalloista maailmanpoliittisena, myös Naton ulkopuolisena toimijana ja suurvaltana, joka rajojensa sisäpuolella on aivan oma maailmansa. On jo riittävästi toistettu fraasia, että Nato on samanmielisten demokratioiden joukko, jossa USA on kaikille yhteisten arvojen puolustajana ensimmäinen vertaistensa joukossa.
Olisi aika eurooppalaisten havahtua siihen, että Euroopan kultturiperinnön pohjalta nousseet pohjoisamerikkalaiset sirtokunnat ovat kuluneina vuosisatoina kehittyneet kokonaisuudeksi, jossa yhteiskunta, ideologia ja valtiojärjestelmä monessa kohtaa eivät suinkaan seuraa eurooppalaisia arvoja. USA on eri maata. Se on suurvalta, joka häikäilemättä valvoo etujaan sotilaallisin toimin eri puolilla maailmaa - ei mikään hyväntahtoinen kummisetä. Tämän ymmärtäminen, kun USA:n kanssa pyritään kosketuksiin ja yhteistoimintaankin, on olennaisen tärkeää. USA:n erilaisuus on vahvasti korostunut päättymässä olevalla George W. Bushin valtakaudella, mutta se jää olemaan hänen jälkeensäkin.
Kun Nato jäi henkiin kylmän sodan päätyttyä, sille oli löydettävä uusia perusteluja. Sellainen on ollut järjestön kehittäminen globaaliksi toimijaksi, korvaamaan tarpeen mukaan Yhdistyneet Kansakunnat ja tilanteen niin vaatiessa oikeuttamaan ilman YK:n suostumusta USA:n sotilaallisia toimia eri puolilla maailmaa. Upi-raportti ilmaisee tämän, mutta jättää sanomatta että kyse on - kuten aina suurvalloilla - viime kädessä USA:n omien etujen edistämisestä. Toimintakohteet valitaan sen mukaan.
Upi-raportti ei katso maailmanpolitiikkaa ulkoa, ei syvenny objektiivisesti ja tasapuolisesti eri toimijoiden väliseen dynamiikkaan. Näkökulma maailmanpolitiikkaan on yhdysvaltalainen ja USA:n etupiirin jatkuva laajentaminen itsestäänselvyys. Venäjän reaktioita siihen katsotaan USA:n näkökulmasta. Joistain sanankäänteistä paistaa selvä Venäjän halveksunta.
"Venäjän ja läntisten demokratioiden välisen arvokuilun ja energian korkeiden maailmanmarkkinahintojen vuoksi Venäjälle valuvat rahavirrat ovat luoneet Moskovassa vaikutelman - todellisen tai kuvitellun - mahdollisuudesta palauttaa maan suurvalta-asema."
Kun Upi spekuloi Naton jäseneksi liittymisen vaikutuksista Suomelle, se käsittelee asiaa, niin kuin kysymys olisi tasavertaisten valtioiden liitosta. Se unohtaa, että USA suurvaltana pidättää itselleen viimeisen sanan. Ellei se saa Natoa mukaan, se toimii yksin.
Jäsenyyttä vaativista uhkakuvista Upi ei puhu. Ehkä uhat syntyvätkin vasta jäsenyydestä. Haluaako Suomi liittyä nykyistä lähemmin kannattamaan USA:n maailmanhegemoniaan pyrkiviä toimia, sen kanssa samaan rintamaan terrorismia vastaan julistetussa sodassa, joka jatkunee kauas tulevaisuuteen vailla rauhanteon näkymää?