jussi.lahdesmaki@kaleva.fi
Olen mies ja minua on syrjitty siksi alusta saakka. Rohkenen nyt puhua asiasta avoimesti, kun tukenani on vastajulkaistu tutkimus. Pasi Malmin tuore väitöskirja nimittäin vahvistaa sen, että lähes kaikki miehet joutuvat jossain elämänsä vaiheessa syrjityksi sukupuolensa vuoksi.
Todellisuudessa miehet kasvatetaan Suomessa elämäntapasyrjityiksi, eikä heidän syrjimistään ole edes syrjimiseksi katsottu. Syrjittynä oleminen on olennainen osa suomalaista miehuutta eikä siitä mariseminen ole miehekästä.
Listaan seuraavassa julmia esimerkkejä.
Pikkupoikana minun ei sopinut itkeä, vaikka kuinka olisi ottanut kipeästi. "Kestä kuin mies", sanottiin, vaikka naisilla on tutkitusti korkeampi kipukynnys. Meidän poikienhan sitä olisi kuulunut pillittää ja tyttöjen purra hammasta.
Ja tyttöjä ei missään tapauksessa saanut lyödä, vaikka meistä pojista se oli aivan normaali vuorovaikutuksen keino. Kommunikointi naisten kanssa onkin siksi minulle usein vaikeaa. Tyttöjähän kaiken järjen mukaan juuri olisi saanut lyödä, jo sen korkeamman kipukynnyksenkin takia.
Koko nuoruuteni jatkunut systemaattinen syrjinnän siedätyshoito naamioitiin "kohteliaisuus"-sanan taakse. "Kohtelias" on näennäisesti hyvin myönteinen sana, mutta oikeasti viekas ja petollinen.
Minulle opetettiin, että miehen kuuluu avata naiselle ovi ja mennä itse naisen perässä sisälle. Ammoisina aikoina menettelyssä oli järkeä, kun joka oven takana lymysi salamurhaaja tikari tanassa. Mutta koska sellainen on vähentynyt, nykyjärjestelmä on pelkästään miestä nöyryyttävä.
Ja minun pitää tarjota tuolini naiselle, jos tälle ei ole istumapaikkaa tarjolla. Miksi? Entäs miksi minun pitää ruokapöydässä kiertää pöydän toiselle puolelle ojentamaan ja asentelemaan tuolia istumaan asettuvan naisen alle? Syrjimistä? Orjuuttamista, sanoisin.
Minun pitää ottaa hattukin päästä sisällä. On nöyryyttävää, että pipopäiset naiset voitonriemuisena virnistelevät, kun hämillisenä ja alistettuna joudun poistamaan päähineeni päästäni. Naiset kyllä tietävät, miten pahalta se miehestä tuntuu, kun tukka on ihan sekaisin, tai sitä ei ole ollenkaan.
Harrastuksissakin minua syrjittiin. Uimahallilla miesten pukutiloissa oli naisia siistimistehtävissä. Heidän kasvonsa olivat aina kuin kiveä. Mutta koska mikään ei jää minulta huomaamatta, näin sen huvittuneen pilkan kivettyneen ilmeen takana, kun seisoin alasti kaappini ovella. Vesi oli ollut kylmää.
Itse olin tuolloin vastaavasti hyvin kiinnostunut kesätöistä naisten pukutilojen siistijänä, mutta minua ei alastomien naisten keskuuteen voitu muka ajatellakaan. Mitään oikeaa perustelua ei kerrottu. Se tuntui - ja tuntuu edelleen - hyvin syrjivältä.
Olisin myös halunnut uida kilpaa naisten sarjoissa, koska arvelin, että olisin niissä menestynyt jonkin verran paremmin. Sekään ei kuulemma tullut kysymykseen, vaikka itse olisin ilomielin ottanut vaikka pelkkiä naisia omaan sarjaani.
Lista on loputon.
Systeemi on ollut pelottavan tehokas; olen tottunut olemaan sukupuolisesti syrjitty, enkä jokapäiväisessä elämässäni juurikaan kärsi siitä. Tilanne on melkein kuin vapautuneella panttivangilla, joka rakastuu kaappaajaansa. Olen masokistisesti oppinut jopa nauttimaan siitä jatkuvasta syrjinnästä, jonka kohteeksi olen joutunut.