Mikä olisi kaikkein tärkein asia, jonka pelastaisit, jos joutuisit yhtäkkiä jättämään kotisi? Olisiko se perintökoru, tärkeä valokuva vai ehkä todistus opinnoista?
Jos Oulu olisi Syyriassa, koko kaupunki olisi raunioina. Talojen edustat repsottaisivat auki kuin romahtaneet nukkekodit ja kaupat ammottaisivat tyhjinä.
Juoksisimme kaaoksessa pakoon kansainvälisiä raakalaisjoukkoja, jotka tappavat mielivaltaisesti ja tuhoavat kaiken, minkä olemme rakentaneet. Meitä, jotka olemme katselleet kohtauksia sodista vain televisiossa tai elokuvissa, puristaisi yhtäkkiä sietämätön kauhu.
Jos Suomi olisi Syyria, vain onnekkaimmat löytäisivät maaseudulta piilon itselleen. Joka toinen meistä eläisi ruoka-avun varassa. Kelalta ei heruisi korvauksia. Kukaan ei enää raportoisi työttömien määrää.
Joka kolmas suomalainen olisi jo lähtenyt naapurimaahan turvaan. Kituuttaisimme kuukaudesta toiseen rajan tuntumassa, valtavassa hökkelileirissä jossakin Tornionjokilaakson harmaassa liejussa, johon uhkaa upota joka askeleella. Talvi tekee tuloaan, elintarvikkeista, vaatteista ja lääkkeistä olisi pulaa. Lapsista vain harva saisi opetusta.
Suomalainen vaatisi kyllä parempaa kohtelua.
Panemme toivomme valmismatkaan. Maksamme ison osan säästöistä ihmissalakuljettajille, jotka lupaavat viedä meidät paremman elämän alkuun. Rahat katoavat, mutta kyytiä ei vain kuulu.
Viimeisenä mahdollisuutena tähtäämme Itämeren taakse. Suuntaamme pikkuveneellä kohti rauhan paratiisia. Jos vene ei kaadu, ehkä onnistumme pääsemään aina Saksan rannikolle asti.
Syyriassa on kuollut siviilejä kolmessa vuodessa lähes yhtä paljon kuin uudessa Oulussa on asukkaita. Lähes jokainen on menettänyt läheisiä: puolison, veljen, serkun, ystävän. Heidät on tapettu tai he ovat vain kadonneet. Pelkästään lapsia on menehtynyt parisataa koulubussillista.
Koska presidentti Bashar al-Assad roikkuu itsepintaisesti vallassa ja Isis-ryhmä tappaa surutta, ei sitten toisen maailmansodan ole koettu vastaavaa pakolaistulvaa. Kolme miljoonaa ihmistä elää pakolaisleireillä Jordaniassa, Libanonissa, Turkissa, Irakissa ja Egyptissä.
Pakolaisista suurin osa on täysin avustusten varassa, mutta kansainvälinen apu on äärimmäisen niukkaa.
Edes Nobelin rauhanpalkinnon vastaanottaneelta EU:lta ei liikene soppaa saatikka sijaa majatalossa. Kunnon avun sijaan EU rakentaa yhä korkeampia raja-aitoja.
Frontexin eli EU:n rajavalvontaviraston uusi Triton-ohjelma pyrkii käytännössä vain vaikeuttamaan pääsyä Eurooppaan. Rahaa on enää kolmannes siitä, mitä Italia on panostanut tähän asti. Tavoitteena on käännyttää etelän elintasopakolaiset – ja samalla syyrialaiset – entistä lähempänä EU:n rantoja.
Välimereen on hukkunut tänäkin vuonna enemmän pakolaisia kuin missään muualla maailmassa.
Ei pakolaisongelma mihinkään katoa muureja pystyttämällä. Pakolainen on paossa keskimäärin 17 vuotta. Pois katsomisen -politiikan ainoat voittajat ovat ihmissalakuljettajat.
Jos vauras Suomi olisi köyhä Libanon, keskellämme asuisi nyt 1,25 miljoonaa uupunutta syyrialaispakolaista.
Taloustilanne on huono, mutta Suomi tuskin menisi enemmän konkurssiin, jos maamme tarjoaisi edes kirjoja pakolaislapsille, jotka ovat lukeneet omansa puhki opinnälässään, sekä perustaisi opiskelustipendejä lahjakkaille pakolaisnuorille.
Syyria tarvitsee vielä uudisrakentajia, jotka ovat saaneet hyvän koulutuksen. Leireissä haaveillaan joka päivä mahdollisuudesta päästä opiskelemaan lääkäriksi, insinööriksi, lakimieheksi tai opettajaksi. Suomi – Oulukin – voisi toteuttaa edes jonkun unelman.