Suomi muuttuu, suomalaiset eivät. 30 vuotta sitten pariskunnat liimautuivat toisiinsa Nuorisoseurantalolla. Tango ja valssi taittuivat miten taittuivat. Lauantain tapahtumista ja tapahtumatta jäämisistä turistiin pikku porukoissa koko sunnuntai.
Nykyään parit liimautuvat sunnuntaisin televisioruudun äärelle katsomaan muiden tanssimista. Yli miljoona katselijaa kerrallaan. Lavakulttuuri vetelee viimeisiään, mutta kiinnostus tanssiin on hurjaa.
Eikä mikään ole muuttunut siltäkään osin, että kaikki tanssilauantain, miksei sunnuntainkin, elementit ovat läsnä. Siinä missä 1970-luvun seuraintalolla kauhisteltiin halkopinon takana kohoilevia kossupullon pohjia, nyt kauhistellaan huomautuksia kohoilevista pömppömahoista.
Tanssikulttuuri tarvitsee elääkseen häirikkönsä, jotka ilmestyivät ennen juopottelevien, tappelevien ja oksentelevien jätkien muodossa. Nyt pahennuksen ja kauhistuksen kohteena on suurisuinen ex-taitoluisteluprinsessa.
Ihmisen halu kokea asioita yhdessä muiden kanssa ei ole hävinnyt mihinkään, vain välineet ja tavat ovat vaihtuneet. Amerikkalainen yhteiskuntatieteilijä Robert D. Putnam käytti esimerkkinään keilaajia. Hän havaitsi, että Amerikoissa pitkälti television yleistyminen rikkoi keilailuporukat.
Kun tehtailta oli tapana työpäivän jälkeen mennä vierittelemään kuulaa pitkin parkettia ja ottamaan jokunen Budweiser, televisio muutti kaiken. Keilaajien määrä kasvoi, mutta keilaturnausten määrä väheni. Väki keilasi yksin ja katsoi illat töllöä. Kenties keilakisojakin.
Suomessa on käynyt täsmälleen samoin. Yhteisöllisyys on kutistunut vauhdilla. Tanssii tähtien kanssa -ohjelman suosio on toisinto yksinään keilaajista. Sen sijaan, että lähdetään lavalle kokemaan tanssia, katsotaan televisiosta muiden tanssimista. Ei ole enää tarvis puhua kenellekään, ottaa huomioon muita saatikka huolehtia ulkonäöstään.
Kun seurustelee television tai tietokoneen kanssa, ei synny oikeanlaista sosiaalista painetta. Väitän vahvasti, että tämä ilmiö selittää osaksi myös suomalaisen nuorten kasvavan ylipainoisuuden. Kyse ei ole pelkästään liikunnan puutteesta vaan sosiaalisen kontrollin puutteesta.
Ei liioin pidä ihmetellä, miten meiltä Suomesta löytyy säännöllisin väliajoin vainajia, jotka ovat lojuneet kuukausikaupalla kuolleina kenenkään kaipaamatta.
Uudet viestintävälineet ovat korostaneet suomalaisen erakkoluonnetta, johon kuitenkin sisältyy aikamoinen määrä tirkistelynhalua. Suomalainen haluaa olla mukana olematta mukana.
Uudella viestintäteknologialla näyttää olevan paradoksaalisesti taipumus eristää ihmisiä fyysisesti toisistaan. Samalla se antaa mahdollisuuden tutustua ihmisiin ja ilmiöihin, joihin ei häveliäisyyssyistä voinut tutustua aikaisemmin.
Pornografiaan pääsy on jokaiselle nuorelle valitettavan helppoa. Samaten altistuminen pedofiilien uhriksi voi tapahtua melkeinpä omien vanhempien silmien alla riippumatta siitä, miten hyviä näiden kasvatukselliset aikeet ovat.
Jokelan ja Kauhajoen ampumistapaukset ovat tulosta sosiaalisen pääoman tai yhteisöllisyyden, kummatkin ovat saman ilmiön eri nimityksiä, hiipumisesta. Netin avulla voi pahimmillaan ahdistua kenenkään häiritsemättä.
Netissä törmää hulluihin, joita laki kieltää päästämästä painetun lehden palstalle. Netissä voi saada vahvistusta täysin kieroutuneille käsityksille ihmisyydestä tai rohkaisun kostolle, josta suurelta osin oli kyse Kauhajoen ja Jokelan kouluampumisissa.
Jotakin omituista siinä kuitenkin on, että esimerkiksi Tangomarkkinoiden kaltaiset festivaalit kipuilevat laskevien kävijämäärien ja kasvavien tappioiden keskellä samaan aikaan, kun kansakunta kuolaa tanssin ja tanssijoiden perään tv-ruudulla. Tunteen riittävistä sosiaalisista suhteista tuntuu saavan kaiken maailman meseistä, sähköpostista, nettisurffaamisesta, facebookeista jne.
Ei se näin voi mennä. Virtuaalinen maailma ei mitenkään voi riittää ihmiselle, laumaeläimelle. Jos lukijat toisinaan ihmettelevät, miten ihminen kykenee kaikkeen siihen pahaan ja julmaan, josta uutiset kertovat, kyllä netti on yksi osasyy.
Ounastella voi, ettei modernin yhteiskunnan seuraavaa perustavaa konfliktia käydä aatteesta, uskonnosta tai valtiollisesta vallasta vaan informaatiosta ja sen valvonnasta. Tuskin Suomikaan sentään jakaantuu punaisiin ja valkoisiin, paremminkin netissä vapaata riehumista kannattaviin ja vastustaviin. Kysyä pitää myös, voiko ylipäätään olla yhteiskuntaa, johon sen osaset, ihmiset, eivät halua osallistua kuin virtuaalisesti?
Niin että kun istutte seuraamaan Tanssii tähtien kanssa-ohjelmaa, muistakaa että olette potentiaalisia vallankumouksellisia ja yhteiskunnasta vieraantujia.