Peter von Bagh: Sininen laulu - Itsenäisen Suomen taiteiden tarina. WSOY, 2007.
Jos Peter von Baghiin on uskomista Suomen taiteiden tarina rajoittuu suurelta osalta Helsinkiin, Turkuun ja Tampereelle.
Siitä ylemmäs kun mennään maamme taiteen kaanoniin liittyvät tutut nimet: Pentti Haanpää, Vilho Lampi, Veikko Huovinen, Timo K. Mukka ja Reidar Särestöniemi ja lyhyin maininnoin Kalervo Palsa, Esko Männikkö, Veikko Vionoja ja Matti Saanio.
Kirjoittajan pohjoisen taiteen tuntemuksen vajavuudesta kertoo se, että poissa ovat ainakin Niilo Hyttinen, Reijo Hukkanen, Joni Skiftesvik ja suurimpana yllätyksenä Nils Aslak Valkeapää sekä koko saamelainen taide.
Mukan yhteydessä hänen merkitystään kommentoivat Heikki Turunen ja Pirjo Honkasalo, joka tapasi Mukan Maa on syntinen laulu kuvauksissa.
Von Bagh olisi voinut pyytää "ääniksi" Mukan rovaniemeläiset ystävät Maija-Liisa Laurin ja Pekka Raudaskosken, kirjailijaa hoitaneen lääkärin ja hänen tunturivaelluskumppaninsa, Kemin kaupunginjohtajan Juhani Leinon. He olisivat avartaneet näkökulmaa Mukkaan ja hänen teoksiinsa aivan eri tavalla.
Sininen laulu on puutteista huolimatta innostavaa luettavaa. Erityisesti 1930 -luvun runoilijoita käsiteltäessä mieli syyhyää päästää runoteoksiin käsiksi.
Kirja lähtee liikkeelle 1900-luvun alun kansallisromantiikasta, kolmesta suuresta Akseli Gallen-Kallelasta, Eino Leinosta ja Jean Sibeliuksesta.
Von Bagh käyttää metodina dokumenteistaan tuttua ristivalotusta, jossa teosta tai sen tekijää tarkastellaan tämän päivän taiteilijoiden näkemänä. Surulliseksi lukukokemuksen tekee se, että monet äänistä ovat lopullisesti vaienneet, viimeksi Juice Leskinen ja Väinö Kirstinä.
Kalevalaisesta Suomesta siirrytään Tyko Sallisen ekspressionismiin. Maalari joutui samanlaisen kritiikin kohteeksi kuin myöhemmin Joel Lehtonen, jota Lauri Viita arvosteli suomalaisen maalaisväestön halventamisesta ja Aki Kaurismäki, jota erityisesti ulkosuomalaiset arvostelevat suomalaisuuden umpivääristelystä.
Sisällissodan aikainen taide saa asiantuntevan esittelyn. Suurin osa taiteilijoistamme oli valkoisten puolella. Ilmari Kianto piti punaisia epäihmisinä, jotka oli hävitettävä maan päältä.
Molemmat osapuolet menettivät yhden taiteilijan, punaiset Maiju Lassilan ja valkoiset Juhani Siljon. Ulkopuolella pysyttelivät ainakin Juhani Aho, Frans Emil Sillanpää ja Joel Lehtonen.
Provinsialismista irtaantuminen alkoi 1920-luvulla, jolloin kaupunki ja modernismi tunkeutui taiteeseen, erityisesti suomenruotsalaiseen runouteen. Helsingin rinnalle nousi Turku.
Monet runoilijat olivat myös kääntäjiä: Paavo Cajander, Joel Lehtonen, Uuno Kailas, Yrjö Jylhä, Kaarlo Sarkia ja Elina Vaara. Lehtosen romaanissa Kuolleet omenapuut voi nähdä ranskalaisen symbolismin vaikutuksen:
"Hän mutisi näkevänsä aivoja, jotka pärskyivät veren seassa hänen edessään, ja kuulevansa kuusten kohinaa - tahtovansa kauas, Sumatraan, jossa kasvaa punaisia palmuja." Sarkia käänsi Charles Baudelairea.
1930-luku oli kahtiajakautuneen Suomen taiteen kulta-aikaa. Korkeakulttuurin pariksi murtautui kansan taide, musiikki etunenässä. Radion läpimurto demokratisoi taiteen vastaanottoa.
Merkitys vahvistui kuitenkin vasta sodan jälkeen Hella Wuolijoen pääjohtajakaudella, jolloin perustettiin radioteatteri ja radion sinfoniaorkesteri.
Samansuuntaisesti ajattelevat taiteilijat ryhmittyivät. Syntyi vasemmistolainen Tulenkantajat. Valkoisen Suomen hovikirjailija oli V .A. Koskenniemi ja sen papitar kirjailija Maila Talvio.
He olivat saksalaismielisiä ja yhdessä merkittäviä kulttuurielämän harmaita eminenssejä.
Talviolla oli läheinen suhde myös tuottaja-ohjaaja Risto Orkoon, jonka johtama Suomi-Filmi tuki tuotannoillaan kansallismielisiä.
Keuhkotautisten runoilijoiden vuosikymmeneksi kutsutulla 1930-luvulla moni taiteilija menehtyi tautivuoteeseen. Moni lähti oman käden kautta. Se oli myös naiskirjailijoiden ja -runoilijoiden aikaa: Wuolijoki, Maria Jotuni, Saima Harmaja, Katri Vala, Elvi Sinervo ja Elina Vaara. Alvar Aalto oli luomassa nykyaikaisen Suomen uusia kasvoja arkkitehtina ja sisustajana. Vuosikymmen huipentui Franz Emil Sillanpään Nobel-palkintoon vuonna 1939.
Peter von Bagh on valinnut tarkkavaistoisesti ja ennakkoluulottomasti äänensä. Samasta teoksesta kertovat Jorma Hynninen ja Tapani Kansa. Vexi Salmi puhuu runoudesta. Hänen oma tekstinsä on kiihkotonta ja ymmärtäväistä niin kuin teoksen nimi velvoittaa.
Painopiste on kirjallisuudessa, musiikissa ja maalaustaiteessa, mutta tekijä ottaa hyvin haltuunsa myös muut taidemuodot. Loistava kuvitus tukee tekstiä.
Von Bagh lähestyy taidetta tekijän tai teoksen kautta. Näin esimerkiksi käännekohdiksi muodostuneet Aila Meriluodon runoteos Lasimaalaus, Eeva-Liisa Mannerin Tämä matka ja Väinö Linnan Tuntematon sotilas ja Pohjantähti-trilogia saavat laajan käsittelyn.
Kritiikin enteitä Siniseen lauluun tulee käsiteltäessä 1960-luvun laitosteatteria, jolloin rakennettiin kirjoittajan mukaan liian suuria teatterirakennuksia. Valoa näkyi Turussa ja vaihtoehtoteattereissa.
Lopullinen isku tulee viimeisessä osastossa Jälkikuvia, jolloin "oma historia alkaa jo kadota melko isoina alueina yleisestä tajunnasta". Kulttuuri yhdenmukaistuu, sanoo George von Wright. Nyt me olemme tällaisia tekniikan pikkujättiläisiä, sanoo Erkki Toivanen.
Se että Spede haudataan taiteilijakukkulalle, jossa ovat Alvar Aalto ja Aimo Kanerva, tuntuu pilkalta, mutta eihän täällä ole enää makua, sanoo Veijo Meri. Olemme yhä enemmän henkisesti ja ruumiillisesti toisten armoilla, sanoo Severi Parko.
Jälkikuva on Sinisen laulun lopun synkkä, moniääninen tulevaisuuden ennuste, ja se tulee yllätyksenä kaiken luetun jälkeen.
