Monta kertaa on tullut väiteltyä, onko suomalaisuutta olemassa. Ei ole, on väite kajahtanut.
Mikä meitä muka oikein yhdistää?
Ei ainakaan ulkonäkö, sillä löytyy tummatukkaisia, blondeja, säihkysääriä ja persjalkaisia. Osa on pitkiä, osa pätkiä, lihavia runsaasti, mutta jokunen laihakin. Kymmenen ruotsalaisen, kymmenen tanskalaisen, kymmenen saksalaisen ja kymmenen virolaisen joukosta kukaan ei pysty ulkonäön perusteella tunnistamaan kymmentä suomalaista - paitsi tuttunsa.
Ei yhdistä kieli. Rauman murretta puhuva ja savolainen ymmärtävät toisiaan suunnilleen yhtä paljon kuin amerikkalainen ja jemeniläinen. Sitä paitsi on virallisesti tunnustettu, että suomi on monikielinen maa.
Ei yhdistä taustakaan. Yhdet ovat talonpoikien tai työläisten jälkeläisiä, toiset aatelisten lapsia, jokunen kauppiaan tenava ja pappissukujen mukuloita vaikka kuinka. Sitten on vielä ottolapsia ja jopa isättömiä ja äidittömiä.
Entä historia? Onhan sitä yritetty. On kehitetty maa, jota ei koskaan ollut: Ruotsi-Suomi. Mahtoi olla pelkkä Ruotsi vain. Ja nimiä käännettiin suomeksi. Komealta toki kalskahtaa Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen. Komeammalta kuin Georg Zakarias Forsman. Suomalaisuus-käsitekin keksittiin. Tavallinen kansa sai kuulla siitä aikaisintaan 1800-luvulla, eikä todellakaan alkupuolella.
Vaan kun kulkee tarpeeksi peltojen, järvien ja metsien keskellä, löytyy suomalaisuuden ydin: pakonomainen suomalaisuuden ja erikoislaatuisuuden korostaminen.
Siltä pohjalta meille on syntynyt koko joukko kesätapahtumia, joita tullaan taivastelemaan jopa merten takaa. Milloin kannetaan eukkoa olkapäillä, milloin potkitaan palloa suolla, milloin heitetään veiviä tai kännykkää.
Syvimmällä suomalaisuuden ytimessä ollaan, kun nykäistään saappaat jalkaan, otetaan talikko käteen ja aletaan luoda kilpaa paskaa. Anteeksi vain ruma sana, mutta ei itse asia siitä miksikään muutu, vaikka paskaa sanoisi lannaksi tai sonnaksi. Samaa tavaraa se on.
Vielä syvemmälle suomalaisuuteen päästään, jos ennen luontisuoritusta hörpätään pullo Kossua ja suorituksen jälkeen saunotaan. Oikea suomalainen moniottelu. Sekin tosin hävitään ruotsalaiselle.
Siinä se suomalaisuus lienee: suomalaisuuden stereotyyppisessä korostamisessa.
Emme me kaikki ole sotineet Neuvostoliittoa vastaan. Emme me kaikki puhu selvää suomea. Emme me kaikki ole vaaleita ja sinisilmäisiä.
Kaikki me kuitenkin tunnemme stereotyyppisen suomalaisen. Ja luulenpa, että jossain määrin me kaikki haluamme ainakin vähän olla sellaisia. Se meitä ainakin yhdistää.
heikki.uusitalo@kaleva.fi