Kirjoittaja on valtiosääntöoikeuden professori (emeritus).
Suojelupoliisin (Supo) tehtävänä on torjua hankkeita ja rikoksia, jotka voivat vaarantaa valtio- ja yhteiskuntajärjestystä tai valtakunnan sisäistä tai ulkoista turvallisuutta. Tässä tehtävässä Supolla on pitkä historia, laitoksen nimet vain vaihtelevat.
Vuoden 1918 sisällissodan jälkihoidosta tuli huolehtimaan Etsivä Keskuspoliisi (EK). Sen taru päättyi skandaaliin, 1930-luvun puolivälissä julkisuuteen tulleisiin muistioihin, joissa kansanrintamapolitiikkaa ajavia kansalaisjärjestöjä arvosteltiin toiminnasta "Moskovan merkeissä". Seuraajaksi tuli Valtiollinen poliisi (Valpo). Sen otti jatkosodan päätyttyä hallintaansa kommunistiseen puolueeseen kuuluva sisäministeri Yrjö Leino, joka miehitti laitoksen omalla väellään. Nykyinen Suojelupoliisi on vuoden 1948 peruja: Leino sai lähteä, pahaan maineeseen tullut Valpo lakkautettiin ja perustettiin Supo.
Urho Kekkonen, opiskeluaikanaan Etsivän Keskuspoliisin kuulustelija, oivalsi presidenttikautenaan poliittisen poliisin merkityksen ja sen toiminnan ulkopoliittisen aspektin.
Hänen aikanaan Suojelupoliisista tuli presidentin poliisi. ja Supon päällikön paikasta keskustapuolueen mandaatti. Kekkonen nimitti vuonna 1972 vanhan ystävänsä Arvo Pentin Supon päälliköksi ja tämän siirtyessä eläkkeelle vuonna 1978 keskustapuoluelaisen juristin Seppo Tiitisen samalle paikalle. Kummallakaan ei ollut poliisihallinnon kokemusta. Pentti oli Mannerheim-ristin ritari ja everstiluutnantti evp., Tiitisen siihenastinen päämeriitti taas oli toiminta opetushallinnossa. Näitä kahta yhdistävä piirre oli oikea puoluetausta.
Kekkosen aikana tuli tavaksi, että Supon päällikkö raportoi suoraan presidentille ja otti tältä suoraan toimintaohjeita. Valtiosäännön kanssa tällä asetelmalla ei tietenkään ollut mitään tekemistä. Poliisiasiain valvonta ei kuulunut presidentille - ei ulkoasiainvallan varjollakaan.
Mauno Koivisto ymmärsi asetelman vinouden ja teki presidenttikautenaan vakavia yrityksiä luopua Supon asiain käsittelystä. Kokonaan Koivisto ei sano yrityksissään onnistuneensa. Mutta kun Seppo Tiitinen valittiin eduskunnan pääsihteeriksi, Supon uudeksi päälliköksi löydettiin ulkoministeriön osastopäällikkö, juristi Eero Kekomäki. Nimitystä ei voi pitää poliittisena.
Kekomäellä oli tosin Suojelupoliisissa valmiina poliittinen päällystakki. Jo Tiitistä nimitettäessä Supon johto oli jaettu keskustapuolueen ja SDP:n kesken. Sosialidemokraattisen ryhmän pitkäaikainen eduskuntasihteeri, juristi Seppo Nevala, vailla kokemusta poliisihallinnosta, oli nimitetty vuonna1978 Supon apulaispäälliköksi. Nevala odotteli poliisiorganisaatiossa vuoroaan, ja vuonna 1996 Kekomäen siirtyessä eläkkelle hänet nimitettiinkin Supon päälliköksi. Oli tullut SDP:n vuoro saada tämä kiintoisa väline valvontaansa.
Suuri kysymys kuuluu, mitä on tapahtunut Suojelupoliisin ja hallituksen suhteissa Martti Ahtisaaren ja Tarja Halosen presidenttikausilla. Kenelle Seppo Nevala on raportoinut ja keneltä ottanut poliittisia ohjeita, kun niitä on tarvittu?
Pysyvästä käytännöstä ei ole tietoa. Mutta Alpo Rusiin kohdistuvista epäilyistä Nevala oli oikeusasiamies Riitta-Leena Paunion selvityksen mukaan kertonut muun muassa pääministeri Lipposelle, presidentti Haloselle, ulkoministeri Tuomiojalle ja sisäministeri Ville Itälälle. Presidentin informoinnin osalta Nevala viittasi lausunnossaan "vakiintuneeseen käytäntöön". Vieläkö vanha käytäntö siis jatkuu? Oikeusasiamiehen mukaan ei vakiintunut käytäntö voi olla lainmukainen peruste salassa pidettävien tietojen vaihtoon viranomaisten kesken - vaikka juuri tässä erityistapauksessa se olikin oikeutettua katsoen presidentin toimivaltaan ulkoasioissa.
Oikeusasiamiehen ratkaisusta ei oikein selviä, missä järjestyksessä Nevala kertoi eri henkilöille Rusin asiasta. Tuliko hänelle vasta Lipposen, Halosen ja Tuomiojan informoinnin jälkeen mieleen, että asiasta pitäisi kertoa myös kokoomuslaiselle sisäministerille?
Ministerien välisen pysyvän työnjaon mukaan sisäministerillä ovat poliisiasiat. Poliisin ylijohtona on sisäministeriön poliisiosasto. Ministeriö on päällikkövirasto, ja sisäministeri on poliisiylijohtajan ja siten myös Supon päällikön esimies. Ketään ei sitten poliisihallinnon esimieslinjassa olekaan sisäministerin yläpuolella.
Sisäministeri Itälälle, jos ylipäätään jollekulle hallituksessa, olisi tullut kaikkein ensimmäiseksi kertoa Rusin asiasta. Itälälle tarkkaan ottaen kuului harkita lain puitteissa, kerrotaanko myös presidentille ja muille ministereille ja ehkä ulkopuolisillekin, kuten entiselle presidentille Ahtisaarelle. Sisäministeri näet vastaa poliittisesti siitä, mitä poliisihallinnossa tapahtuu, eikä Supon päällikön pidä luoda ministerin ohi omia erillisyhteyksiään hallitukseen.
Tietojen edelleenluovutusta koskeva harkinta, siltä osin kuin sitä lopuksi Itälälle jätettiin, ei oikeusasiamies Riitta-Leena Paunion arvion mukaan anna aihetta moitteisiin. Ei oikeusasiamiehen omakaan ratkaisu aiheuta kritiikkiä, muuten kuin sikäli, että ex-presidentti Ahtisaaren asemaa virallistetaan siinä tavalla, joka oudoksuttaa. Ex-presidenteille on Paunion mukaan haluttu turvata "tiedolliset edellytykset" heidän eläkeaikanaan vastaanottamiensa kansainvälisten tehtävien hoitamiseen.
Hän vetoaa tässä presidenttien eläkelain perusteluihin, joissa puhutaan ex-presidenteille annettavista materiaalisista palveluista, mutta yksin eläkelain perusteluilla ei vielä luoda julkisia tehtäviä eikä kenellekään julkista statusta. Paunion valtiosääntötuntemus horjahtaa ikävästi. Hän on tässä pelastamassa ex-pääministeri Lipposta, jonka suosituksesta - ei sisäministerin - Ahtisaaren informointi tapahtui.