Suojelualueita tarvitaan lisää, sillä suojelualueverkko on etenkin Etelä-Suomessa kovin harva. Biologeja onkin enenevässä määrin alkanut kiinnostaa suojelualueiden valinnan perusteet. Miten voitaisiin valita suojelualueet niin, että ne edistävät lajien suojelua tehokkaasti?
Helsingin yliopistossa lokakuun lopussa tarkastettu Paula Siitosen väitöskirja paneutuu tähän ongelmaan monelta suunnalta. Siitonen tutki ensin monimuotoisuuden ilmentäjien valintaa, ja selvitti ilmentääkö jokin lajiryhmä tai metsän rakennepiirre (kuten elävän ja kuolleen puun tilavuus, lähteet tai purot) metsikön arvoa muiden lajiryhmien kannalta ?
Lajiryhmät - putkilokasvit, sammalet, jäkälät, kääväkkäät, maakiitäjäiset, muut kovakuoriaiset, hämähäkit ja nilviäiset - sekä rakennepiirteet tutkittiin 194 näytealalta.
Tulosten mukaan minkään yksittäisen lajiryhmän lajimäärä ei ilmentänyt jokaisen muun ryhmän lajimäärää erikseen. Saman tyyppisistä metsän rakennepiirteistä riippuvaiset lajiryhmät - kuten lahopuilla kasvavat kääväkkäät ja maksasammalet - vaihtelivat kuitenkin samansuuntaisesti.
Muiden lajiryhmien yhteenlaskettu kokonaislajimäärä oli korkea metsiköissä, joissa tavattiin paljon putkilokasvi-, kääväkäs ja sammallajeja. Lähteiden, purojen ja muiden pienvesien tuntumassa, sekä metsiköissä, joissa kasvoi järeitä haapoja havaittiin enemmän lajeja kuin muualla.
Lahopuun kokonaistilavuus puolestaan ilmensi varsin hyvin lahopuulla elävän kääväkäs- ja maksasammallajiston rikkautta. Siitosen mukaan näiden rakennepiirteiden arviointi kaikilta metsäalueilta helpottaisi huomattavasti suojelun järkevää kohdentamista.
Siitonen tarkasteli myös suojelualueen tehokasta pinta-alaa ja reunavaikutusta. Työssä tutkittiin, kuinka kuusivaltaista vanhan metsän suojelualuetta ympäröivän metsän ikä vaikuttaa kääväkkäiden esiintymiseen vanhassa metsässä.
Metsän reunan tiedetään eroavan ominaisuuksiltaan metsän sisäosista, ja Siitonen selvitti myös, kuinka suuri osa tutkitun metsäalueen vanhoista metsistä on metsän sisäosissa viihtyville uhanalaisille lajeille soveltuvaa tehokasta suojelupinta-alaa.
Reunavaikutusta selvitettiin tutkimalla kuusi kääväkäslajia 10 679:lta kuusimaapuulta. Ytimen ja reunan pinta-alat laskettiin 185 000 hehtaarin laajuisen metsäalueen 2 698:lle yli 120-vuotiaalle kuusivaltaisen metsän laikulle.
Ympäröivien metsien vaikutus suojelualueiden lajistoon oli suuri. Naapurimetsän hakkuu vaikutti sekä vanhan metsän kääväkkäiden että valoa suosivan aidaskäävän esiintymiseen. Vanhan metsän lajit taantuivat ja aidaskääpä runsastui noin 25 metrin levyisellä vyöhykkeellä taimikkoon rajautuvan vanhan metsän reunassa.
Reunavaikutus heikkeni kuitenkin naapurikuvion metsän varttuessa, ulottuen noin kaksi kertaa naapurikuvioiden latvuskerroksen korkeuseron päähän reunasta vanhan metsän sisään.
Tällä perusteella 29 prosenttia tutkimusalueen vanhojen metsien pinta-alasta oli reunaa. Reunavyöhykkeen suhteellinen osuus on suurin pienissä ja/tai muodoltaan moniulotteisissa vanhan metsän laikuissa.
Tulokset puoltavat Siitosen mukaan suojelun keskittämistä laajahkoihin yhtenäisiin vanhan metsän suojelualueisiin, jolloin suojelupinta-alasta suurin osa soveltuisi metsän sisäosissa viihtyvien uhanalaisten lajien elinympäristöksi.
Reunavaikutusta voidaan vähentää myös välttämällä vanhan metsän suojelualueiden reunametsien yhtäaikaista käsittelyä.