Suomessa oli viime vuonna kuulemma niin märkä kesä, että muun ohella turve loppui kesken. Sitä piti tuoda maahan Lätistä, Liivistä ja Räävelistä tai jostakin sieltä päin, jotta saatiin polttoainetta turvevoimaloihin, jotka on perustettu sitä varten, ettei tarvitsisi tuoda polttoainetta ulkomailta.
Ennen vanhaan vietiin pirtua Viroon, hiekkaa Saharaan ja jääkaappeja Grönlantiin, mutta turpeen tuonti Suomeen alkaa olla jo huippua. Suomen nimikin luultavasti tulee sanasta suo, ja soita meillä riittää: nevoja, lettoja, rämeitä, jänkiä, korpia, luhtia, allikkoja ja peräkköjä.
Suot tiettävästi sisältävät turvetta, joka ei katoa edes ojittamalla. Onkohan kaikki suot sitten jo suojeltu? Ehkä meille tuodaan jo myös hilloja, karpaloita, kihokkeja ja rahkasammalta -- kuka sen tietää?
Seuraava vaihe saattaa olla Kiina-ilmiö eli turvevoimaloita ruvetaan viemään lähemmäs raaka-ainelähteitä. Vähän työlästä se varmaan on, mutta esimerkiksi Oulun turvevoimala sijaitsee kohtalaisen lähellä Toppilan satamaa, joten jos se on jonakin aamuna kadonnut, se on luultavasti laivassa matkalla kohti Mississipin alajuoksua tai muita maailman turvekeskuksia. Sieltä sitten rakennetaan pitkä torvi Ouluun, jotta täällä saadaan edelleen kaukolämpöä, sanan varsinaisessa merkityksessä.
Tarkemmin ajatellen turpeen tuonti Suomeen ei sittenkään ole niin ihmeellistä kuin äkkipäätä tuntuu. Jo suuri visionääri Urho Kekkonen totesi aikoinaan Tabe Slioorille lähettämässään myllykirjeessä, että "suo siellä, vetelä täällä". Tuo on muinaissuomalainen sanonta, joka sisältää ajatuksen, että suo on tosiaan siellä (ulkomailla) eikä täällä. Meillä suot ovat liian veteliä turpeen nostamiseen -- aivan kuten nyt ovat todenneet Vapo ja Suopo ja mitä näitä entisiä turpeentuottajia onkaan.
Eikä luonnonvarojen loppuminen koske ainoastaan turvetta. Tuodaanhan tänne maailman metsäisimpään maahan myös puuta ulkomailta, ja kauhea hätä syntyi, kun Venäjä uhkaa periä puutulleja. Suomesta ei enää saa kotimaisia tulitikkujakaan, hädin tuskin sinappia ja Koskenkorvaa. Ainakin Ruotsista on jo pitkään tuotu täyttä häkää saunoja, ja lampaanlihaa kannattaa laivata maapallon toiselta puolelta Uudesta Seelannista mieluummin kuin Etelä-Pohjanmaalta.
Tämä on nyt sitä globalisaatiota, jossa mikään ei ole enää kotimaista, vaan maailmanlaajuista.
Tuskin on kovin kaukana se päivä, jolloin Paavo Lipponen markkinoi Siperiasta Suomeen tulevaa isoa putkea, jonka kautta juoksutetaan lisää vettä järviimme. Samoihin aikoihin kalakukoista tulee muuttolintuja, eli niitä tuodaan Globalairin rahtikoneella Mosambikista Kuopioon.
Rannikon satamien porteille muodostuu pitkiä jonoja, joissa odotetaan laivaa saapuvaksi. Tällä kerralla ei odoteta kahvilaivaa, kuten sodan jälkeen, vaan tankkeriksi muutettua Sisu-jäänmurtajaa, jossa on huhujen mukaan täysi lasti ihanaa mämmiä Madagaskarilta -- siellä kun sen tekeminen on halvempaa kuin Suomessa.