Ihanan hiljaista, toteaa hiljaa mielessään pohjalaisen pörssiyhtiön hallituksen puheenjohtaja.
Ihanan hiljaista, toteaa hiljaa mikrofoniin pohjalaisen mörssäriyhtyeen puheenjohtaja.
Jälkimmäinen, joka tuntee nimet Lauri Tähkä ja Jarkko Suo, ei ole sanoissaan niin tosissaan kuin pörssiyhtiön puheenjohtaja.
Miehillä on ikäeroa vajaat 30 vuotta, ja vaatteet paljastavat molempien aatteet, mutta silti he ovat raahautuneet samaan paikkaan. Tila on Ylivieskan urheilutalon sali, jossa niin Dingo kuin Hurriganeskin huippuvuosinaan älämölöä äyskäröivät ja härdelliä hämmensivät.
Silloin hämärää valaisi sytkärimeri, nyt kamerakännykät.
Paikoillaan, vain eväänsä väräytellen, istuu vajaat 800 kansalaista konsernijohdon ja talkootyöntekijän väliltä, lapsesta vaariin. Paikallinen pankki ja puhelinyhtiö tarjoavat maalaisille nykymusiikin körttiseurat.
Herra Tähkän sarkastinen kahden sanan toteamus paljastaa rivien välistä, että siihenkin menestyvällä yhtyeellä on varaa: hiljaisuuteen keikalla.
Aikaisemmin 2000-luvulla Tähkän ohimoille olisivat kirvonneet keikkahiljaisuuden vuoksi kirpeät karpalot. Siis ennen Elonkerjuun sadonkorjuuta. Nyt hiljaisuus on pelkästään hauska nyanssi - siitä ei ole kiinni keikkaliksa eikä levymyynti.
Siitä voi kertoa nettisivuilla: "Väki istui kiltisti ja hetkittäin urheiluhallissa oli hiljaista kuin Laurilan Annan kinkereissä". Väärin: kinkereissä sentään laulu raikaa ja puheensorina täyttää hiilidioksidista paksun ilmamassan. Ainakin yleensä.
Urheilutalolla sen sijaan olisi voinut hetkittäin kuulla virsikirjasta irronneen sivun kahahtelevan ilmavirtausten heittelemänä ja laskeutuvan hirveästi tömähtäen salin joustamattomalle lattialle.
Mikä markkinarako Ylivieskan päättäjille: "Tule Ylivieskaan, kehtoon hiljaisuuden lehdossa." "Jos asuisit Ylivieskassa, kuulisit naapurisi ajatukset." "Ylivieska - äänieristetty kunta keskellä äänekästä Pohjanmaata."
Toisin olisi ollut, jos sitä ainetta, mitä Herra Tähkän kyynärpään haavaan roiskahti Oulun keikalla, olisi tarjottu urheilutalon aulassa. Ilmaiseksi. Silloin oranssit tuolirivistöt olisi potkittu sivuun, pohjalainen uho olisi tarttunut juhlakansaan ja tuhoisat tanhut olisivat olleet pystyssä.
Tällä kertaa tarjoiltiin ainoastaan kinkerikahvit. Ja kahvi vain närästää. Ja närästys saa pahalle tuulelle. Pikku hiljaa.
Keskiviikkoinen keikka oli niitä harvoja kertoja, jolloin yleisö oli yhtä paljon tai enemmän selvin päin kuin yhtye. Niitä ainutlaatuisia kertoja suomalaisen rokkikonsertin historiassa, jolloin yhdenkään kuulijan narikkalappu ei ollut hukassa.
Kyseessä oli se kerta - joka ei populaarimusiikin saralla enää toistu - että laulajalla on välispiikissään oikeasti asiaa:
"Minä kannatan naispappeutta."
Ugh, pohjalainen on puhunut.
veli-pekka.somero@kaleva.fi