Oulu Suomalaisten suosuhde on muuttunut: välttämättömästä on tullut mahdollinen. "Suolle voi mennä, jos haluaa, mutta sinne ei ole pakko lähteä", sanoo suomalaisten suokokemuksista kulttuurisen luontosuhteen ilmentäjinä perjantaina Joensuun yliopistossa väittelevä Kirsi Laurén.
Oululaislähtöisen Laurénin mukaan suolta on aiemmin haettu leipä ja suo on liittynyt kovaan työntekoon. Suohon liittyi vahvoja tunteita: itikat pistivät, sääsket söivät ja paarmat pörräsivät. Suolla oli raskas kulkea, siellä tehtiin pitkiä päiviä ja suolle oli pitkä matka.
Nykypäivän kokemuksissa on toinen henki: paarmat pörisevät, mutta suo halutaan kokea mahdollisuuksien ja elämyksien paikkana, josta haetaan luonnon rauhaa ja ammennetaan alkuperäistä voimaa.
"Suolla ei ole pakko olla pitkiä päiviä eikä kuumimpaan aikaan. Ei ole kiire eikä ole pakko saada ämpäriä täyteen. Suosta otetaan parhaat palat irti", sanoo Laurén.
Suo koetaan kulttuurissa ja luonnossa tärkeäksi ja siitä löydetään uusia puolia. Pelataan suopotkupalloa ja -sählyä ja saatavilla on esimerkiksi turvehoitoa, energiaturvetta, tupasvillavaatteita ja turvekosmetiikkaa.
Laurén käytti tutkimusaineistonaan Suoseuran ja Maaseudun sivistysliiton 1998 järjestämän kirjoituskilpailun satoa. Suokokemuksia kerännyt kilpailu sai valtavan suosion: kirjoituksia tuli 945 kappaletta. Kirjoituksissa eri-ikäiset tavalliset suomalaiset kertoivat suokokemuksistaan.
Varhaisimmat suomuistelut ulottuvat 1900-luvun alkuun. Kertomuksissa näkyy soiden käytön historia: soista raivattiin peltoja, sotien jälkeen niitä ojitettiin ja niillä kasvatettiin metsää.
"Mitä lähemmäs nykypäivää tullaan, sitä enemmän kirjoituksissa luonnonsuojeluarvot nousevat esiin", kertoo Laurén. Soiden ojituksesta ajatellaan kriittisemmin ja menetettyjä soita surraan. "Teollinen turvetuotanto saa teksteissä nuivaa kohtelua, mutta myös silloiseen elämäntilanteeseen liittyvät näkökulmat tulevat esiin ja saavat ymmärrystä: silloin oli pakko."
"Suokokemuksia on valtavasti, mutta niitä ei vain ole hoksattu kysyä" kertoo Laurén. Hän muistuttaa, että kaikkia suo ei kosketa, esimerkiksi pääkaupunkiseudulla asuneita ihmisiä, joilla ei ole suota lähettyvillään.
Suohon liittyvä tunteiden kirjo on kattava.
"Varsinkin lapsuusmuistoissa esiintyy suosta varoittaminen. Suolle ei saanut mennä yksin. Sinne saattoi upota tai hukkua",sanoo Laurén. Pelottelusta tosin kerrotaan enemmän kuin suohon uppoamisesta.
Suo on yhä vaikeakulkuista, se upottaa yhä ja suohon liittyvät pelot ovat yhä olemassa. Niihin liittyy myyttisiä suokuvia pinnan alla olevasta elämästä, josta ei tiedetä.
"Kansanperinteeseen liittyvät käsitykset ovat yhä voimissaan", sanoo Laurén. Ne heijastuvat myös populaarikulttuuriin: esimerkiksi Tarussa sormusten herrasta Kalmansuolla ruumiit ovat eräänlaisessa välitilassa: ne eivät ole kuolleita, mutta eivät elävienkään puolella.
Suohon liittyvät uskomukset kuten virvatulen alla odottava aarre tai suolla liikkuvat haltijat kiehtovat mieltä ja tulevat mieleen, kun suolla liikutaan.
Suohon liittyy myös iloa ja mukavia muistoja. Vaikka suokokemukset olivat rankkoja, niitä muistellaan lämmöllä ja suurella sydämellä. "Kirjoittajat ovat olleet lähellä luontoa ja oppineet tuntemaan sitä", sanoo Laurén. Mukavia muistoja on hetkistä suolla, esimerkiksi lepotauoista pitkän päivän aikana. "Silloin on ollut aikaa katsella ympärilleen ja luonto on näyttänyt parhaat puolensa", sanoo Laurén.
Työn lisäksi suohon on liittynyt leikki. "Suolla on pystynyt - ehkä salaa vanhemmilta - leikkimään leikkejä, joita kotipihassa ei pystynyt toteuttamaan", sanoo Laurén.
Suomi mielletään metsien maaksi, mutta kolmasosa Suomen maa-alasta on ollut alunperin suota. Suo tunnetaan maa-alana. Se mielletään melankoliseksi paikaksi, joka hiljaisena ja syrjäänvetäytyvänä mutta aitona ja alkuperäisenä kuvaa suomalaista luonnetta.
"Suon, kuokan ja Jussin ja Saarijärven Paavon henki on yhä olemassa: he ovat muokanneet ympäristöstä sellaisen, jossa voidaan elää", hän sanoo.