Muoti-ilmaisu ei olisi muotia, ellei sen käyttö ensin yleistyisi räjähdymäisesti ja ellei sen ilmaisuvoima haipuisi olemattomiin yhtä nopeasti kuin maailmankapitalismin tähtimiehistöön kuuluvien finanssipyramidihuijarien puhaltamat talouskuplat tai tulevien "huippuyliopistojen" kaivatut "innovaatiot".
Edellisten upein saavutus näkyy edessämme maailmantalouden lamaannuksena. Yliopistouudistukset ja julkisen hallinnon tehostus- ja tuottavuusohjelmat tulevat puolestaan tuntumaan tehojen ja tuottavuuden laskuna, turhan byrokratian kasvuna ja palvelujen rapautumisena. Toisin kuin valtion ja kai talouselämänkin johdossa kuvitellaan, kellokallet ja kuristava kontrolli eivät lisää työniloa, luovuutta ja tuloksia missään, eivätkä ainakaan siellä, missä ennen on totuttu paiskimaan töitä intohimoisesti rakkaudesta taiteeseen tai tieteeseen -- ja epäilemättä myös sikäli laittomasti, ettei työtuntien, lomien eikä bonusten perään ole juuri kyselty.
Mutta takaisin muoti-ilmaisuihin. Viime kuukausina sellainen on ollut epäilemättä "sumu" johdannaisineen. Yritysten näkymät ovat "sumuisat", kansantalouden tulevaisuus "sumun peitossa" ja maailmantalouden kehityssuunta "sankan sumun verhoama".
"Sumun" suuren suosion syy on ilmeinen. Sana kuvaa onnistuneesti tunnelmaa ja vaikeuksiamme ennakoida tulevaisuutta epävarmuuden kyllästämässä tilanteessa. Ilmaisu on myös sopivan eufemistinen, siis hiukan kaunisteleva ja lieventelevä, mahtuakseen yritysjohtajan, asiantuntijan tai vastuullisen poliitikon suuhun. Ei kuulostaisi hyvältä eikä luottamusta vahvistavalta todeta ihan peittelemättä raaka totuus: kukaan ei todellakaan tiedä yhtään mitään siitä mitä taloudessa kulman takana odottaa.
Näinhän on toki aina. Paraskaan tulevaisuuden tutkija ei tiedä tai arvaa mitään muuta kuin mitä historiasta, siis aiemmista kehityskuluista, on jollakin todennäköisyydellä johdettavissa. Ja miten olemattomasta voisikaan tietää. Tulevaisuushan on vasta, mahdollisesti, tulossa ja nykyisyyyskin vain häviävä hetki, jota voimme ymmärtää vain joko rajatusti oman historiamme tai parhaimmillaan laajemman maailmanhistorian kokemuksiin nojaten.
Dynaamista etenemisintoaan ja tulevaisuushakuisuuttaan korostavat yritykset ja monet muutkin ovat taipuvaisia kieltämään historian merkityksen inhimillisen ajattelun ja toiminnan perussuuntaajina. Tällaiset todellisuuden kieltäjät julistavat haluttomuuttaan tuijottaa "peruutuspeiliin" ja korostavat intoaan mennä vauhdilla eteenpäin kohti tulevaisuutta.
Asenne olisi muuten kaikin puolin kiitettävä, ellei se todellisuudessa olisi pään pistämistä syvälle tuuheaan pensaaseen.
Syy tähän selviää kysymällä, mistä kukaan voi tietää olevansa menossa eteenpäin, ellei tiedä mistä on tulossa? Miten voi kuvitella tekevänsä jotakin todella uutta ja paremmalla tavalla sen sijaan, että onkin keksimässä ruutia uudestaan tai kiertämässä samaa kehää, jota on kierretty jo lukemattomia kertoja aiemmin, vaihtelevin ellei kehnoin tuloksin? Mistä tietää että tuloerojen kasvattaminen kohtuuttomuksiin johtaa menestykseen, kuten maailmaa pari vuosikymmentä hallinneen vulgääriliberalismin lipunheiluttajat väittävät, vaikka todellisuudessa tämmöiset opit ja käytännöt omaksuneet yhteiskunnat ovat taipuvaisia sortumaan talouden kurjuuteen ja moraalin rappioon.
Ei historiasta valmiita reseptejä saa. Hyöty tulee siitä, että perusvoimiltaan ja psykologialtaan toisiaan muistuttavien kehityskulkujen vertailu voi avartaa ymmärrystä ja parantaa siten tilanteiden realistista arviointia. Pätevä tilanteen arvionti on puolestaan aina ensimmäinen askel tulevaan kohdistuvassa päätöksenteossa.
Mitä tämän perusteella uskaltaa arvailla näiden aikojen kiperimmästä kysymyksestä: finanssikriisistä lamaan vajoavan maailman taloudellisesta lähitulevaisuudesta?
Jos käy niin kuin viime vuosituhannen teknologiakuplan puhjetessa, ei käy paljon kuinkaan. Romahtaneet teknologiayritysten kurssit kurittivat osakkeenomistajia, mutta tämä oli odotettavissa viimeistään silloin, kun piensijoittajarahvas alkoi muodostaa jonoja päästäkseen osalliseksi kuplayhtiöiden uusanteihin. Tapahtumakulku noudatti Marxin, siis amerikkalaisen näyttelijän Croucho Marxin, klassista havaintoa: Siinä vaiheeessa nousukautta, kun Manhattanin hissipojat antavat vuorenvarmoja sijoitusvihjeitä, tiedät että romahdus on lähellä.
Marx menetti Wall Streetin romahduksessa suuret sijoituksensa, joten hän tiesi mistä puhui. Muutenkin 1930-luvun suuri maailmanlaajuinen lama näyttää olevan parempi vertailukohde pahaenteiselle nykykriisille, valitettavasti. Tätä esimerkkiä seuraten pahin vaihe olisi siten vasta edessä, vuosien 2010--2011 tietämissä. 1930-luvullahan syvin lasku osui vuoteen 1931, eikä siis pörssikatastrofin vuoteen 1929.
Vääjäämättä näin ei käy. Emmehän tiedä, miten Obaman suuri elvytyspaketti Yhdysvalloissa alkaa purra, mihin suuntaan Kiinan ja Intian hiljentyneet, mutta eivät vielä miinuskasvuiset taloudet kääntyvät ja miten ihmiset käyttäytyvät. Jos hyväosaiset -- siis esimerkiksi pääosa suomalaisista -- jatkavat normaalikulutustaan ja samalla sopeuttavat sitä paremmin ekologisia vaatimuksia vastaavaksi lisäämällä lähipalvelujen käyttöään, aika paljon on tehty sumujen sillan rakentamiseksi yli kriisin.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori.