Ukrainan vaaleissa ei ole kyse pelkästään demokratiasta, vaan koko mantereen kulttuurisesta vedenjakajasta. Kiova, Venäjän kulttuurin kehto, menetti johtoasemansa jo ennen mongolien hyökkäystä eikä koskaan sen jälkeen kyennyt uhkaamaan Moskovan ylivaltaa. Kiova vajosi provinssikaupungiksi ja Ukrainan nimikin tuli tarkoittamaan "rajamaata". Kun Moskovan Venäjällä valtaa pitivät "velikorossit", suurvenäläiset, niin ukrainalaisia alettiin nimittään "malorosseiksi", vähävenäläisiksi. Nimitykseen sisältyvä arvoasetelma on ilmeinen.
Nyt, Putinin Venäjällä tämä termi on tullut taas muotiin. Syvällä venäläisessä sielussa liikkuu ajatus slaavilaisten kansojen veljeydestä. Ukrainalaisten ja venäläisten lisäksi tällöin ajatellaan useimmiten myös Valko-Venäjää ja Serbiaa. Mutta puolalaiset, tshekit ja esimerkiksi kroaatit jätetään slaaviveljien ulkopuolelle, vaikka kielitieteilijät kuinka todistaisivat näiden kansojen kielten slaavilaisuudesta. Olennaista on "pravoslavije", ortodoksisuus. Vasta se takaa pääsyn sisäpiiriin.
Venäläisiä tuntuu Ukrainassa ärsyttävän erityisesti ulkovaltojen (joihin ei lueta Venäjää) asiaan puuttuminen. Argumentti kuuluu: tämä on meidän sisäisiä asioitamme. Demokratia ja vaalivilppi ovat yksi asia, EU ja USA:kin ehkä jotenkin vielä menettelevät, mutta länsislaavilaisuus ja balttilaisuus ovat toinen juttu. Puolalaisten ja liettualaisten saapuminen Kiovaan "neuvomaan" sikäläistä hallitusta menee yli ärsytyskynnyksen.
Mieleen tulvii historiallisia kuvia muinaisesta Liettua-Puolasta, puolalaisista joukoista, jotka 1600-luvulla retkeilivät ympäri Venäjää tai vaikka marsalkka Pilsudskin joukoista Ukrainan mailla 1920. Ja minkälaisia ajatuksia herättää syvästi katolisen Lech Walesan saapuminen Kiovaan marraskuussa 2004 vahvistamaan demokraattien uskoa?
Ukrainan kriisin vakavuudesta kertovat keskustelut maan mahdollisesta hajoamisesta tai ainakin muuttumisesta liittovaltioksi, jossa Itä-Ukrainan venäläisväestölle taattaisiin autonomia. Tätä kirjoitettaessa Donetskin, Luganskin ja Harkovan alueet ovat uhanneet julistaa itsensä tasavalloiksi uuden Ukrainan federaation yhteyteen. Maa on hajoamisen partaalla.
Samaan aikaan Venäjällä keskustellaan "smutasta", sumeuden ajasta. Moskovassa vietettiin 7.11.2004 viimeistä kertaa virallisesti Lokakuun vallankumouksen vuosipäivää. Sen tilalle suunnitellaan 4.11. järjestettävää uutta juhlapäivää. Tuolloin, 392 vuotta sitten, perustettiin Romanovien dynastia, suuren "smutan", hajaannuksen ajan, sanottiin päättyvän. Tätä nyt halutaan Moskovassa uudelleen juhlia. Symboliikka on selvä. Toivotaan, että hajaannus olisi Venäjällä taas ohi.
Vaikka venäläisten juhlapäivät eivät suomalaisille kuulukaan, on niillä merkitystä. Kekkosen aikaan Leniniä juhlittiin Suomen itsenäisyyden takuumiehenä. Sisäministeri Eino Uusitalo meni vielä pidemmälle. Hän halusi 1974 välirauhan solmimispäivän Suomen uudeksi itsenäisyyspäiväksi. Juhlapäivät ovat juhlapäiviä, historia on historiaa. Edellisiin liittyy sananmukaisesti juhlallisuutta. Historiaa kuvaa hyvin neuvostokasku:
"Tulevaisuus on varma, vain historiamme on täysin epävarma."
Venäläisten kaavailema uusi vapaapäivä on siitä mielenkiintoinen, että siinä juhlitaan myös ruotsalaisista ja puolalaisista saatuja voittoja. Jaakko de la Gardie, Wääksyn kartanossa kasvanut ja Kaarina Hannuntyttären kasvattama sotapäällikkö valloitti 1610 Moskovan, josta siirtyi Novgorodiin ja asettui sielläkin taloksi. Vierailua Novgorodissa kesti kuusi vuotta, jonka kuluessa koti-ikävää potevat sotilaat antoivat päällikölleen lempinimen Laiska-Jaakko. Se tulee runonpätkästä:
"Lähti suvi, lähti talvi, vaan ei lähtent Laiska-Jaakko."
Kun de la Gardie lopulta lähti, hän suuntasi Karjalaan, jossa asettui Lahdenpohjan lähellä olevalle Kirkkomäelle joukkoineen. Sielläkin hän viipyi niin kauan, että paikka sai nimensä Jaakkima, Jaakko de la Gardien etunimen mukaan. Olisiko karjalaisillakin syytä juhlia vuotta 1612?
Vaikka Romanovit nousivat valtaan Moskovassa tuona vuonna, sekavuuden aika ei todellisuudessa heti päättynyt. Raja jatkoi siirtymistään itään. 1617 solmittiin Stolbovan rauha, jossa Ruotsi sai haltuunsa Käkisalmen läänin ja Inkerinmaan. Nevan rannalle alettiin rakentaa Nöteburg-nimistä kaupunkia.
Noihin aikoihin toteutui myös karjalaisten ensimmäinen suuri evakkoretki. Se suuntautui itään, Tverin kuvernementtiin, jonne ortodoksisen uskon omaksuneita karjalaisia lukuisin joukoin pakeni. Todennäköisesti myös Venäjän presidentti Vladimir Putinin esivanhemmat.
Juhlinnan kohteeksi valittu marraskuun 4. päivä on herättänyt venäläisissä patrioottisissa historioitsijapiireissä ihmettelyä: mitä juhlinnan aihetta siinä on, että ulkomaiset sotajoukot vielä 1612 riehuivat ympäri Venäjää? Näin kysyy muun muassa Aleksei Rjabtsov artikkelissaan "Kansallisen katastrofin juhlapäivä" Nezavisimaja gazetassa 3.11.2004.
Historialliset faktat todettuaan Rjabtsov ehdottaa, että perustellumpaa Venäjällä olisi juhlia 22. lokakuuta, koska tuona päivänä, 1812 Venäjän armeija valloitti Napoleonin miehittämän Moskovan. Ja kenen kuuluisi juhlia 1709 käytyä Pultavan taistelua, jossa Ukrainan maaperällä Kaarle XII hävisi Pietari Suurelle?
Se, että Venäjällä mietitään keisarivallan aikaisten juhlapäivien palauttamista ja Romanovien vallan symbolien uudelleen pyhittämistä, on oireellista. Sekä kommunismiin että demokratiaan on petytty. Kansalliset identiteetit nousevat yhtä aikaa sekä Venäjällä että Ukrainassa. Toivottavasti niiden nostattamat emootiot eivät suuntaudu toinen toistaan vastaan.