Iskelmää on sanottu kansakunnan salatuksi muistiksi.
Kertakäyttöisen kuuloinen musiikkiesitys avaa näkymän kansan sieluun, syviin pohjavirtoihin.
Sain taannoin käsiini nipun kokoelmalevyjä, joihin on koottu suomalaista iskelmää vuodesta 1950 alkaen. Vuosikirja-nimisen sarjan jokainen levy sisältää kunkin vuoden 50 hittiä.
Tuntui yllättävältä, että levyillä oli runsaasti lauluja, joissa kerrottiin aavikoista, sulttaaneista, moskeijoista, kameleista ja itämaan kiehtovista tuoksuista.
Meitä tanssitti islamilaisuus.
Mistä kummasta johtui suomalaisten halu sijoittaa humpat ja foksit Lähi-itään?
Eräs syy on eksotiikan kaipuu. Sanoin ja sävelin pystyi 1950-luvun Suomessa liikkumaan pitkiä matkoja.
Siihen aikaan tavallinen kansa ei matkustellut kaukomailla. Ei ollut varaa eikä matkanjärjestäjiä. Viihde tarjosi parin minuutin turvallisen matkan kamelin selässä.
Koska iskelmiä väsättiin nopeasti päivätyönä, tarkkuus kärsi.
Sanoittajat eivät olleet turhan perillä yksityiskohdista. Kun paperille raaputti sanat Allah, Istanbul, Mekka, sulttaani ja Fatima, päästiin jo pitkälle.
Eksoottinen itä piirtyy esille kuumana paikkana, jossa naiset ovat hekumallisia ja hunnutettuja. Eräässä laulussa todetaan, että naisen huulet ovat kuin makkarat, yhtä ihanat.
Tunnelman aikaansaamiseksi riitti, että oltiin kunhan häntä edes jossakin sillä suunnalla.
Kipparikvartetti levytti vuonna 1953 melko ylimalkaisesti nimetyn laulun Itämailla jossakin.
Brita Koivusen isoa hittiä Mustaphaa hyräiltiin 1960-luvun alussa kodeissa, konepajoilla ja koululuokissa:
”Kun näen minareetit hopeaiset sekä näköalat arabialaiset. Silloin muistan kuinka mä kerran kohdata sain erämaiden herran. Mustapha, oi Mustapha.”
Iskelmien islamilaisilmiöön saattaa kuitenkin sisältyä muutakin kuin eksotiikkaa. Politiikkaa.
Peter von Bagh on huomauttanut, että 1950-luvun iskelmässä kiertyivät yhteen slaavilainen sävelmä ja amerikkalainen moderni rytmikäsitys.
Yhdistelmä kuvaa tuolloista geopoliittista asemaamme. Suomi toimi ahtaassa rakosessa lännen ja idän välissä.
Vuonna 1956 Suomessa näytti raivoavan Suez-kuume kuten koko maailmassa.
Kiista Suezin kanavasta kärjistyi sodaksi syksyllä 1956. Ranska, Britannia ja Israel hyökkäsivät heinäkuussa Egyptiin, joka oli Neuvostoliiton tukemana sosialisoinut kanavan.
Ilmassa olivat maailmansodan ainekset. Suezista alettiin laulaa.
Vieno Kekkonen ja Decca-orkesteri julkaisivat kappaleen Suezista etelään. Laulussa rauhoiteltiin, että kanava johtaa ainoastaan seikkailuun ja rakkauteen.
Samaan aikaan vantaalaisella sorakuopalla kuvattiin elokuva Pekka ja Pätkä Suezilla. Siinä sankaripari koheltaa YK-sotilaina ja laulaa lollottaa Vieno Kekkosen hittiä.
Samalla he paistavat strutsinmunia hiukaansa.
Suomi pääsi YK:n rauhanturvajoukoissa Suezille ja otti ensimmäistä kertaa aseet käyttöön sitten Lapin sodan.
Kauko Käyhkön esittämässä Iltaloma Suezilla -laulussa siitä riemuitaan: suomalaissotilaat ovat junkkareita, taistokentän lemmikeitä – pitkästä aikaa.
Laulu todistaa, kuinka Suomen jellonat yötä päivää vahtivat ja korsuissa on nassakat.
Viinanassakat? Suezilla leijuu jatkosodan jermumeininki. Sama kiljukulttuuri esitettiin neljä vuotta aiemmin Väinö Linnan romaanissa Tuntematon sotilas.
Itämaisen iskelmän kulta-aika loppui vuonna 1963. Lauluja oli ehditty levyttää lähes 80. Ali Babat ja Arabi Ahabit vaihtuivat letkajenkkaan.
Ja sitten neljä nuorta liverpoolilaista valtasi myyntilistat.