Kun arki alkaa maistua santapaperille, oululainen toimitusjohtaja Maija-Liisa Pukinkorva, 59, ottaa viikon lomaa ja matkustaa Helsinkiin Kansallisarkistoon tutkimaan sukuhistoriaa. Viime aikoina hän on selvittänyt äitinsä juuria, jotka johtavat Suomesta Narvaan ja Tarttoon. Rantsilasta lähtöisin olevan isän suvun vaiheiden tutkiminen sen sijaan onnistuu myös kotoisessa maakunta-arkistossa.
Maija-Liisa ei ole harrastuksensa kanssa yksin. Oulun Sukututkimusseurassa, jonka puheenjohtajana hän toimii, on jäseniä eri puolilta Suomea 550. Tänä vuonna 30 vuotta täyttävä seura on julkaissut lukuisan määrän eri seurakuntien rippikirjoja puhtaaksikirjoitettuna helpottamaan harrastajia tutkimustyössä. Samaan tarkoitukseen on tehty myös sukututkijan sanasto.
Maija-Liisa on kiinnostunut naisen asemasta ja sen muuttumisesta viimeisen pari sadan vuoden aikana. "Monet tutkivatkin sukujaan miespuolisen jatkuvuuden mukaan. Mielestäni naiset ovat kuitenkin yhtä arvokkaita ja heidän taustansa selvittäminen vaatii paljon enemmän työtä. Naisen asemaa ennen kuvaa sekin, että veroluetteloon saatettiin merkitä vaimon olevan sairaalloinen, jotta hänen verotusarvonsa olisi mahdollisimman pieni. Miehen sairaalloisuudesta tai laiskuudesta kirjoissa on harvoin merkintöjä."
Maija-Liisa Pukinkorvalta kysytään usein mitä sukua hän tutkii. Siihen ei ole helppo vastata, sillä vielä 1800-luvulla sukunimet vaihtuivat usein talonkin mukaan. Jotkut naiset eivät koskaan käyttäneet aviomiehensä nimeä, vaan useammasta avioliitosta huolimatta saattoivat kantaa isänsä sukunimeä. "Toisaalta on sellaisiakin tapauksia, että aviottomina syntyneet lapset ovat äitinsä avioiduttua saaneet isäpuolensa sukunimen. Siinäpä sitä sitten on tutkijalla selvittämistä, ketkä lasten todelliset isät ovat", Maija-Liisa kertoo.
Siitä, miten naisella ei ollut juurikaan liikkumavaraa, kuvaa 1700-luvun lopulla syntyneen tytön tarina. Rippikirjat kertovat 12-vuotiaan tyttären olleen epätavallisen kyvykkään sisäluvussa. Niinpä hänet äkkinaitettiin jo 15-vuotiaana "arvoaan" parempaan taloon. Pian sen jälkeen hän kuoli ensimmäiseen synnytykseen.
"Usein ei leskeksi jääneellä naisella, eikä liioin miehelläkään, ollut muuta mahdollisuutta kuin avioitua uudestaan jotta talon pito onnistuisi. Siksi samalla isällä saattoi olla lapsia jopa neljän vaimon kanssa."
Viinantekovehkeetkin
Isänsä juurien tutkimisessa Maija-Liisa on päässyt 1700-luvun puolelle. Suvun Pukinkorva -niminen uudistila sijaitsi Rantsilan Kerälänkylässä. Sieltä väki muutti Ouluun vuonna 1851. Maija-Liisa onkin löytänyt vanhan kotitalon aitan hirteen hakatun talon puumerkin ja teettänyt siitä korun.
Mistään suuresta suvusta ei kuitenkaan ole kyse, sillä Pukinkorvan nimeä kantaa tätä nykyä 11 henkilöä. Suvun miehet ovat olleet kookkaita, käsistään taitavia ja useammassa polvessa sotilasuralla. Maija-Liisan isän isoisän isoisä oli Suomen sodan soturi. Vuonna 1810, Suomen sodassa taistelleen ja Torniossa ruotusotilaana kuolleen jälkeen tehdystä perunkirjoituksesta ilmenee, että perintönä kulkivat tuolloin myös viinankeittovehkeet. Maija-Liisa nauraakin, että olisihan se ollut somaa ensimmäisenä naispuolisena saada periä ne.
Vuoden 1810 perunkirjassa mainitaan myös kangaspuut, jotka Maria Pehkonen-niminen vaimo aikoinaan omisti. Maria oli nainen, joka avioitumisistaan huolimatta käytti isänsä sukunimeä, ei tilan eikä miehensä sotilasnimeä. Mielenkiintoinen tarina on myös 1869 kuolleen Kaisa Sofia Pukinkorvan mustan, orleansista tehdyn pyhäpuvun ja mustan esiliinan kohtalo. Perunkirjoituksessa ne arvioitiin 13 markan arvoiseksi, saman arvoiseksi kuin vainajan talo-osuus, joka oli 11 markkaa.
On mahdollista, että Kaisa Sofia oli saanut silkinkiiltoiset kalliit vaatteensa ensimmäiseltä sulhaseltaan, joka oli merimies. Tuosta suhteesta Kaisalle syntyi poika, jonka koulutuksen leskeksi jäänyt isäpuoli mahdollisesti maksoi myymällä vaimovainajan juhlavaatteet.
Suuria ja ihmeellisiä tarinoita Pukinkorvan historian tutkiminen ei ole jäsenelleen tarjonnut. "Kukaan esi-isistäni ei ollut vanhin lapsi. Tuon ajan perintökaaren mukaan vanhin lapsi oli perinnönjaossa aina etusijalla. Muut joutuivat sitten lähtemään maailmalle ja ansaitsemaan leipänsä miten parhaiten taisivat. Siksi olenkin ylpeä esivanhemmistani. He selviytyivät hengissä ja elivät vielä pitkäikäisinä olosuhteissa, joissa ei ollut juurikaan liikkumavaraa."
Holhousmentaliteettia
Nykyajan yhteiskuntaa syytetään holhousmentaliteetista. Historia kuitenkin todistaa, että holhottiin sitä ennenkin. Jos naisleskelle jäi omaisuutta, yhteiskunta järjesti hänen lapsilleen valvojan, jonka tehtävä oli huolehtia heidän asioistaan parhain päin. "Viime vuosisadalla ihmiset liikkuivat paljon ja parasta tietoa heidän liikkeistään saatiin rippikirjoista, muuttaneiden luetteloista ja avioliittokuulutuksista. Sukututkimuksen kannalta ne ovat avainasioita, mutta vaativat myös tarkkuutta, sillä niin etu- kuin sukunimiäkin oli käytössä vähän. Samalla miehellä saattoi olla peräkkäin kolmekin Anna -nimistä vaimoa."
Juuri samannimisyys saattaa tuottaa vääriä tutkimustuloksia etenkin internetistä tietoa etsittäessä. Silloin ei auta Maija-Liisan kokemuksen mukaan muu kuin palata alkulähteille eli paikalliseen tai valtakunnalliseen arkistoon ja vuosilukuja sekä paikkoja tarkkaan seuraamalla selvittää taustoja.
Monenlaista suhtautumista
Maija-Liisa Pukinkorva uskoo, että uudet sukupolvet tulevat olemaan kiinnostuneita 1930-1950 lukujen, siis sotien aikojen tapahtumista. Noista ajoista saattavat kertoa myös ne pahvilaatikot, joita isovanhempien perintönä voi tulla.
"Minulle saattaa soittaa joku nuori aikuinen, että mitä teen tälle laatikolle. En tunne sen sisältöä laisinkaan, eikä minulla ole aikaa siihen tutustumiseen", Maija-Liisa Pukinkorva kertoo. Silloin hän neuvoo laatikon saajaa säilyttämään sen sisällön mahdollisesti sitäkin varten, että sukututkimus alkaa jossakin vaiheessa elämää kiinnostamaan. Maakunta-arkistoon voi tutkimatonta materiaalia joissakin tapauksissa toimittaa, mutta sota-arkisto on luvannut ottaa kaiken sota-aikaa valottavan materiaalin vastaan."
Suvun jäsenet saattavat suhtautua esi-isistä löydettyihin tietoihin kahdella tavalla: osa haluaa kuulla kaiken, toiset ovat sitä mieltä, että turha jo unohdettuja asioita on enää nostaa päivänvaloon.
Maija-Liisa Pukinkorva on sitä mieltä, että tapahtunut mikä tapahtunut, turha asioita on sievistellä. Sitä historian saatossa on tehty etenkin aviottomien lasten kohdalla. Maija-Liisa on yrittänyt selvittää vuonna 1852 syntyneen äitinsä isoisän juuria. Suvun perimätieto kertoo esi-isän olleen uusmaalaisen papin avioton ja opettajaksi koulutettu poika.
Asiaa selvittääkseen Maija-Liisa on käynyt läpi Porvoon hiippakunnan pappiskirjat, toistaiseksi turhaan. Syntymätodistuksia hän on kuitenkin löytänyt kyseiselle henkilölle puolenkymmentä. Niistä huvittavin pyrkii todistamaan vuonna 1852 syntyneen pojan äidiksi vuonna 1793 syntyneen naisen. Toistaiseksi Maija-Liisan tiedoissa ei ole miehelle isää eikä varmaa tietoa äidistäkään.
Viimeksi hän viihtyi Kansallisarkistossa Helsingissä selvittämässä asiaa viikon verran, turhaan. "Kävin läpi kuusituhatta sivua käsittävää kirjaa, joka oli niin paksu, että jouduin tutkimaan sitä seisaaltani. Usein saattaa käydä niinkin, että uudet tiedot herättävät uusia kysymyksiä ja tutkimuksessa on palattava taaksepäin.".
Sukututkimuksesta on hänen omalta osaltaan ollut apua maailmankatsomuksen avartumisessa. "Vaikka esille tulleet asiat ovat pieniä, ne ovat osaltaan auttaneet siihen, ettei oma elämä tunnu enää lasipinnalla kävelyltä. Taustan tunteminen tuo turvallisuutta ja omalta osaltaan rauhoittaa."