Suomen susikanta on osoittautunut perinnöllisesti terveeksi. Oulun yliopiston ja Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen tekemässä tutkimuksessa ei havaittu hälyttäviä merkkejä sisäsiittoisuudesta. Työssä tutkittiin noin 150 suden dna:ta, pääosa oli kudosnäytteitä kaadetuista eläimistä. Tutkitut yksilöt olivat vuosilta 1996-2004.
"Aineistossa oli havaittavissa susien jakautuminen kuuteen alaryhmään, jotka menevät levinneisyydeltään jonkin verran päällekkäin", kertoo dosentti Jouni Aspi Oulun yliopistosta.
Aspi tulkitsee tulosta niin, että kukin alaryhmä on peräisin yhdestä tai useammasta laumasta. Kussakin alaryhmässä eläimet ovat siis suhteellisen läheisiä sukulaisia toisilleen.
Vaikka merkittävää sukusiitosta ei löytynytkään, Aspi muistuttaa, että susikantamme on erittäin vaarantunut, vaikka eläinten vähimmäislukumäärä on kasvanut viimeisten viiden vuoden aikana. Aspi kertoo nyrkkisäännöksi, että populaatiossa tulisi olla vähintään 50 lisääntyvää yksilöä, jotta haitalliset perintötekijät eivät kertyisi yksilöihin.
Vieraita idästä
Tämänhetkinen Suomen susipopulaatio koostuu arviolta 150-165 sudesta. Lisääntyviä pareja on 14-15 ja pentuja syntyy vuosittain noin 45-55.
Eläintarhapopulaatioissa sukusiitoksen on havaittu vaikuttavan sudella haitallisesti pentueen kokoon, elinikään, naaraan lisääntymiseen ja painoon.
Maa- ja metsätalousministeriön rahoittama tutkimus on juuri päättynyt, mutta Aspin toivomuslistalla on lisärahoitusta, jonka avulla voitaisiin tutkia myös itärajan takaisia susia. Myös tiedot siitä, kuinka usein kantamme saa uutta verta, kaipaisivat tarkennusta.
Nyt kerätystä suomalaisaineistosta löytyi kaksi yksilöä, jotka suurella todennäköisyydellä eivät kuulu Suomen susipopulaatioon.
Aspin mukaan suomalaishukkien sukusiitoksen välttämiseksi riittäisi, jos populaatioon muuttaisi kaksi yksilöä sukupolvessa muualta, käytännössä siis Venäjältä. Tulokkaiden pitäisi kuitenkin päästä lisääntymään, eli lauman alfanaaraaksi tai -urokseksi, muuten täydennyksestä ei ole perimää rikastuttavaa hyötyä.
Aineiston avulla pystyttiin myös laskemaan, kuinka kauas sutemme vaeltavat synnyinlaumastaan. Urosten keskimääräinen levittäytymismatka on 105 , naaraiden muuttomatka on keskimäärin 81 kilometriä.