Eräs suntio tuskaili Liisa Jaakonsaaren kertoman mukaan, miten kalliiksi seurakunnille tulee, kun krematorion luukut paukkuvat, kun suurten ikäluokkien sydänten tahdistajat räjähtelevät polttouuneissa.
"Ensin tulppana, sitten ongelmajätettä", Jaakonsaari kauhistelee viikko sitten ilmestyneessä Ulpu Iivarin ja Riitta Hildénin kirjassa Suuret ikäluokat luokkakokouksessa. Jaakonsaari pitää krematoriolausuntoa syytösten huippuna suurten ikäluokkien tulppana olosta.
Melko karsea kuvaus se sodan jälkeiseen Suomeen syntyneistä suurten ikäluokkien elämänkaaren lopusta totisesti on.
Väitteet siitä, että suuret ikäluokat ovat tulppana nuoremmille, ovat yleisiä. Malttamattomilla nuorilta vain samalla herkästi unohtuu se tosiasia, että jokaisen sukupolven edessä on edellinen ja takana seuraava sukupolvi. Kun nykynuoret valtaavat vallan kahvat, heidänkin takanaan kärkkyvät uudet nuoret.
Nyt sotien jälkeiseen säännöstely-yhteiskunnan Suomeen vuosina 1945-50 syntyneistä yli 600 000 lapsesta yhä elossa olevat ovat tulossa eläkekään. Vaikka osa on halukas jatkamaan työuraansa vielä muutaman vuoden, tulppapuheet kannattaa lopettaa. Kaikesta ei muutenkaan voi saada pikavoittoja.
On väärä ja pitkälti epäoikeudenmukainen syytös leimata yksiniittisesti suuret ikäluokat myös ahneeksi sukupolveksi, jollaiseksi demareiden Osku Pajamäki reilu vuosi sitten ilmestyneessä kirjassaan suuret ikäluokat luonnehti. Yhtä väärin on leimata nykynuoret pullamössöksi.
Iivarin ja Hildénin kirja on tervetullut vastaisku Pajamäelle. Siinä 13 oman ikäluokkansa edustajaa kertoo lapsuudestaan, tiestään aikuisuuteen vallankumousromantiikan tiimellyksessä sekä oman paikkansa raivaamisesta.
Eläköityessään suuret ikäluokat jättävät seuraavalle sukupolville Suomen historian toistaiseksi suurimman aineellisen perinnön, vaikka pajamäkiläisten mielestä he ovat syöneet kolmen sukupolven rahat, vanhempiensa, omansa ja lapsiensa.
Kaikki Iivarin ja Hildénin haastattelemat henkilöt ovat elämässään menestyneitä. Yhtään luuseria ei ole kirjaan mahtunut. On silti syytä pitää mielessä, että kaikki suurista ikäluokista eivät menestyneet. Kolmannes heistä kävi vain kansakoulun. He siirtyivät työelämään jo 15-16-vuotiaina. Pätkätyöt ja työttömyys ovat tuttuja tällekin ikäluokalle. Björn Wahlroosin kaltaiset kartanonherrat ovat poikkeuksia.
Suuret ikäluokat kasvoivat jo kotona työtä arvostavassa ilmapiirissä. Pullamössöksi väitetylle sukupolvelle paskaduuni on käsitteenä tuttu, mutta moni suurten ikäluokkien edustajista sai ihan oikeasti levitellä lantaa pelloille. Metsistä kerättiin käpyjä ja maaseudulla jokaisen piti poimia marjoja koulukeittiöön talven ruokavarastoon jne. Nyt saatettaisiin herkästi puhua lapsityövoiman käytöstä kaikessa siinä, mitä suuret ikäluokat joutuivat omassa lapsuudessaan tekemään.
Tuon ajan opiskelijat eivät osanneet uneksiakaan opintorahasta, oli hyvä, jos löytyi joku takaamaan pankkilainan. Vanhempainloma ja lasten päivähoitoa koskevat uudistukset helpottivat vasta seuraavan sukupolven elämää.
Vapaa-aika ei kulunut kerskakulutuksen ja viihteen yltäkylläisyydessä. Ainakin maaseudulla kuunneltiin radiosta jatkokertomusta Pekka Lipposesta tai Lauantain toivottuja levyjä. Vähän myöhemmin voiman tunnetta antoi osallistuminen poliittisen elämään, joka nykynuoria ei suuremmin kiinnosta.
Suurten ikäluokkien sukupolvi on myös jatkuvan muutoksen sukupolvi. He elivät lapsuutensa Suomessa, jota koetteli raju rakennemuutos maatalousyhteiskunnasta teolliseksi ja jälkiteolliseksi yhteiskunnaksi. Vanhuutensakin he elävät rakennemuutoksen pyörteissä. Ensin lama ja nyt globalisaation ja ilmastonmuutoksen haasteet panevat asioita uusiksi.
Vertailun ja vastakkainasettelun sijasta kaikkien tulisi voida nauttia paremmasta elämästä. Koskaan kaikilla ei vain mene hyvin samassa ikäluokassakaan.
Nytkin on luusereita. Osa joutuu yhä miettimään, mihin on varaa, mihin ei. Joillekin kaikki on itsestään selvää ja helppoa. Siitä on syytä iloita, että opintaival on nyt useimmille helpompaa kuin ennen.
Yksi selvä ero on. Nyky-yhteiskunta on talouden lumoissa. Hyvinvointiyhteiskunnasta on tullut pitkälle mulle, mulle -yhteiskunta. Yhteisöllisyys, talkoot, naapuriapu ja kaikki se, missä yhdellä sanalla ilmaistuna on kyse välittämisestä, on katoava luonnonvara.
Tämä on se perintö, jonka soisi nuoremmille siirtyvän. Talouden ja politiikan vallan paikat heille väistämättä pian siirtyvät. Suuret ikäluokat voivat joutua vielä yhdessä näyttämään voimansa: hoitamaan toinen toisensa.