Punatukkaiset merenneidot ovat katalampia syöjättäriä kuin Hollywood-elokuvien blondit.
Antiikin ajoista saakka ne ovat vokotelleet miehiä tuhoon: ilakoineet alastomina aalloilla tai peilailleet rantakalliolla kammaten pitkiä hiuksiaan, joita koristavat syvän meren helmet, kukat tai simpukat.
Huonosti meinasi käydä esimerkiksi Odysseukselle, mutta onneksi Kirke-noita ehti varoittaa häntä. "Vedenneito on viettelijä, femme fatale ja houkuttelija. Se kuvaa yleensä symbolisesti naisen eroottista ja synkempää puolta. Ei siis ihme, että hahmo on kiehtonut erityisesti miestaiteilijoita", toteaa taide- ja kulttuurihistorian tutkija Suvi Niinisalo.
Oulunsalosta kotoisin oleva Niinisalo esittelee veden myyttisiä olentoja kirjassaan Vedenneitojen lähteillä (Atena). "Miestaiteilijalle vedenneito on yleensä miehisen himon kohde, mutta 1900-luvun naistaiteilijalle omien tuntojen ja sisimmän peili", Niinisalo kärjistää.
Vetiset vampit
Vesi ja vedenneidot ovat kaksijakoisia ilmiöitä: kiehtovia ja arvaamattomia.
Kaunisääniset seireenit saivat merimiehet hyppäämään mereen ja hukkumaan, jolloin nuo laulutaitoiset surmanloukut söivät heidät. "Etenkin 1800-luvun romantiikan ilmapiirissä seireenien kaltaiset vampit toivat maalausaiheisiin kaivattua draamaa", Niinisalo arvioi. Varsinkin Englannissa viktoriaanisen ajan kaksinaismoralismi synnytti paljon alastomia naishahmoja maalaustelineillä. "Yhteiskunnan tiukkaa moraalista kuria kierrettiin ei-kristillisten merenneitojen avulla."
Ruotsalaiset kansanuskomukset kertovat monista vedenneitohavainnoista. Viime aikoinahan ruotsalaiset ovat tehneet havaintoja lähinnä venäläisistä sukellusveneistä.
Ruotsalaisen Knut Ekwallin vaikuttavassa maalauksessa punatukkainen vedenneito on takertunut kiinni kalastajaan ja vetää häntä sisään veden pyörteeseen.
Merenneitojen kanssa oli tekemisissä myös norjalainen taiteilija Edvard Munch ja Suomessa Akseli Gallen-Kallela. Vedenneitoja uiskentelee Aino-triptyykin viimeisessä paneelissa.
Merenneitoni ja minä
Kirjallisuus ja kuvitustaide ovat vedenneitojen väyliä rantakallioilta maailmalle. Ne ovat esiintyneet myös mainoksissa, elokuvissa, oopperoissa ja iskelmissä.
J. Karjalaisen laulussa merenneito antaa laulun minälle jotain ihme lääkettä ja hän pystyy hengittämään vedessä. "Puoliksi ihmisenä ja puoliksi eläimenkaltaisena olentona vedenneidot vetoavat ihmisten mielikuvitukseen", Suvi Niinisalo uskoo. Vesielementissä elävät vedenneidot edustavat rinnakkaismaailmaa.
"Kahden maailma -- maallisen ja vetisen -- ero tulee esille hahmojen kommunikaation vaikeudessa tai mahdottomuudessa. Vedenväkeä ei ole tarkoitettu yhteen maallisten tallaajien kanssa."
Sehän näkyy tuskallisen selvästi myös kaikista tunnetuimmassa vedenneitosadussa, H.C. Andersenin Pienessä merenneidossa. "Vedenneidot eivät ole paholaisia, vaikka yleisesti uskotaankin, ettei niillä ole sielua."
Jokiämmä ja veeneukko
Niinisalo kuvaa merenneitoja kirjassaan moniulotteisesti.
Suomalaisesta uskomusperinteestä hän nostaa esiin vetehisen, näkin ja veden emän. Se tunnettiin myös nimillä veden emäntä, vedenneito, ämmänäkki, näkinpiika, näkinneito, vesineitty, veeneukko ja jokiämmä.
Jokiämmä vaikuttaa rahvaanomaiselta antiikin tarujen vedenhenkiin -- okeanideihin, nereideihin ja naiadeihin -- verrattuna.