Suezin kriisi on hyvä esimerkki siitä, kuinka sotilaallisilla keinoilla ei ole aina helppoa päästä poliittisiin päämääriin.
Egyptin presidentti Gamal Abdel Nasserin päätös kansallistaa Suezin kanava viisikymmentä vuotta sitten pani liikkeelle tapahtumasarjan, joka johti toisaalta Israelin, Britannian ja Ranskan salaisen liittouman voittoisaan sotaan Egyptin armeijaa vastaan.
Viime kädessä nämä sotilaallisen voiton arkkitehdit hävisivät konfliktissa kuitenkin monella tapaa enemmän kuin Egypti.
Nasser päätyi kansallistamaan Suezin kanavayhtiön heinäkuun lopulla 1956 saadakseen tasapainotettua maansa budjetin, joka kärsi länsimaiden boikotista Egyptiä kohtaan.
"Suezin kanavan kansallistaminen oli Nasserin selvä kannanotto, jolla ajettiin Lähi-idän maiden oi-
keutta päättää itse omien resurssiensa käytöstä", sanoo Ulkopoliittisen instituutin tutkija Heidi Huuhtanen.
Kansallistamista edelsi Yhdysvaltain ilmoitus tuen loppumisesta Egyptin Assuanin padon rakennushankkeelle.
Yhdysvallat ja Britannia pitivät huolestuttavana varsinkin sitä, että Egypti osti aseita itäblokkiin kuuluneelta Tshekkoslovakialta.
Suezin kanavan kansallistaminen ei suinkaan ollut ainoa tekijä, joka johti sotaan Suezilla. Se kuitenkin voimisti selvästi törmäyskurssiin johtamassa ollutta kehitystä.
Israelin ja Egyptin välejä olivat hiertäneet ennen muuta Egyptin hallinnassa olleelta Gazan kaistaleelta tehdyt Israelin-vastaiset sissi-iskut. Israelilla oli siten ollut aikaisemminkin pyrkimyksiä päästä Nasserista eroon.
Israelin hallituksessa pelättiin myös juutalaisvaltioon kielteisesti suhtautuvien arabimaiden yhteistä hyökkäystä Israelia vastaan. Pääministeri David Ben-Gurion katsoi, että Lähi-idän voimatasapaino oli kääntymässä yhä enemmän arabien hyväksi - varsinkin kun Yhdysvallat ei suostunut myymään aseita Israelille.
Jos sota arabimaita vastaan oli käytävä, Ben-Gurion varoitteli, että se oli aloitettava mahdollisimman pian, sillä Israelin mahdollisuudet sotamenestykseen pienenisivät koko ajan.
Näkyvimmin Israelin turvallisuushuoliin tarttui Ranska. Ranskalaisilla oli tähän luonnollisesti omat motiivinsa.
Tuona aikana oli tapana sanoa, että Ranskan armeijalla oli kolme prioriteettia: Algeria, Algeria ja Algeria.
Guy Mollet´njohtama Ranskan sosialistihallitus uskoi, että Ranskan siirtomaan Algerian kapinallisten vastarinta tyrehtyisi, jos heitä tukeva Nasser onnistuttaisiin syöksemään vallasta.
Vaikka oletuksella ei ollut juuri todellisuuspohjaa, Israel halusi luonnollisesti vahvistaa tämän suuntaista ajattelua.
Ranskasta tuli periaatteessa ensimmäinen Israelin sotilaallinen tukija.
Suezin kanavan kansallistamispäätökseen reagoi kuitenkin voimakkaimmin Britannia. Britit halusivat pitää kontrollissaan tärkeän kauppareitin Aasiaan.
"Suez oli myös symbolisesti tärkeä brittiläisen vallan ilmentymä, jota ei haluttu menettää", huomauttaa kehitysmaatutkimuksen dosentti Pertti Multanen Helsingin yliopistosta.
Vaikka Yhdysvaltain ulkoministerinä tuona aikana toiminut John Foster Dulles ei voinut sietää Nasserin toimia, amerikkalaiset eivät toisaalta halunneet vaarantaa omaa mainettaan sotkeutumalla asiaan.
"Yhdysvaltain tavoitteena oli vahvistaa omaa suosiotaan Lähi-idässä, eikä se halunnut samaistaa itseään vanhojen eurooppalaisten siirtomaavaltojen toimiin", dosentti Pertti Multanen sanoo.
Yhdysvallat pyrki toimimaan välittäjänä kriisissä, mutta sen esitykset eivät kelvanneet kiistan osapuolille.
Heinäkuun lopulta jatkunut pattitilanne purkautui vasta kolmea kuukautta myöhemmin Israelin valloittaessa nopeasti Gazan sekä Siinain niemimaan ja hyökätessä edelleen Suezin kanava-alueelle.
Britannia ja Ranska julistivat uhkavaatimuksensa, jossa vaadittiin Israelin ja Egyptin sotatoimien välitöntä lopettamista ja molempien vetäytymistä kanava-alueelta. Toisin kuin Israel, Egypti ei tähän suostunut. Siten Britannian ja Ranskan ilmavoimat alkoivat pommittaa egyptiläisten asemia kanava-alueella.
Sodan syttyessä ei yleisesti tiedetty, että Israel, Britannia ja Ranska olivat suunnitelleet kaiken tämän etukäteen salaisessa Sévres´n kokouksessa muutamaa päivää aikaisemmin.
Kolmikon sotajuoni alkoi hyvin ja varsinkin Israelin pääministeri Ben-Gurion esiintyi voitonriemuisesti. Liittolaismaiden yllätykseksi kansainvälisen yhteisön tuomio Israelin, Britannian ja Ranskan toimille oli kuitenkin jyrkkä.
Kylmän sodan vihollismaat Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olivat nyt yksissä tuumin vaatimassa Suezin konfliktille välitöntä päätöstä. Neuvostoliitto jopa uhkasi käyttää ydinaseita, mikäli Israel ei palaisi sotaa edeltäville rajoilleen.
Lopulta Israel, Britannia ja Ranska taipuivat vahvan kansainvälisen paineen alla vetäytymään.
Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous päätti myös rauhanturvajoukkojen lähettämisestä kanava-alueen suojaksi marraskuun seitsemäntenä päivänä.
Rauhanturvajoukkojen ensimmäinen, pohjoismaisista sotilaista koostunut aalto saapui Port Saidin satamaan 21. marraskuuta.
Suezin kriisin suurimpana häviäjänä voidaan pitää asemiaan ja mainettaan menettänyttä Britanniaa.
"Kriisin seurauksena Britannian vaikutusvallan väheneminen Lähi-idässä vauhdittui merkittävästi", dosentti Multanen korostaa.
Vanhojen eurooppalaisten siirtomaaisäntien vaikutusvallan vähentyessä kylmän sodan kilpailevat suurvallat, kriisissä rauhantekijöinä näyttäytyneet Yhdysvallat ja Neuvostoliitto, onnistuivat lisäämään vaikutusvaltaansa alueella.
Israelin voidaan katsoa myös hävinneen - ainakin kansainvälisen yhteisön tuen muodossa. Toisaalta Gazan kaistale rauhoittui joksikin aikaa ja sodan seurauksena Israel sai myös turvattua liikennöintinsä Tiranin salmella.
Suezin kriisin suurin voittaja oli kuitenkin sotilaallisen tappion kärsinyt Nasserin Egypti.
"Nasserista tuli arabimaailman silmissä kolonialisminvastaisen taistelun sankari", Multanen muistuttaa.
Nasser innoitti useita arabinationalistisia liikkeitä muualla Lähi-idässä vallankumouksiin tai vallankumousyrityksiin. Yhdysvaltain ja Länsi-Euroopan vierastamat radikalistit pääsivät voitolle Lähi-idän kylmässä sodassa.
"Suezin kriisin symbolinen vaikutus oli suuri", Huuhtanen korostaa. "Se sai aikaan lisääntyvää riippumattomuuden ja autonomisuuden puolesta taistelua arabimaailmassa, entisten siirtomaaisäntien vaikutusta vastaan."
Monissa tapauksissa "autonomisuuteen" pyrkiminen edellytti kuitenkin myös Neuvostoliiton apua.
Jossain määrin ironista on, että samat tekijät, jotka nostivat arabinationalisteja valtaan 1950- ja 1960-luvuilla, ovat nyt kampeamassa aatteen edustajia vallasta.
"Islamistit ovat nykyään niitä, jotka vaativat paitsi suurempaa taloudellista, myös kulttuurista autonomiaa arabimaille, joita puolestaan johtavat nyt lännelle kuuliaiset arabinationalistit", Huuhtanen kertoo.