Tänä syksynä tulee kuluneeksi 70 vuotta sotasyyllisyysoikeudenkäynnin alusta. Se oli monella tavalla kummallinen tapahtumasarja. Poliittisen jännitysnäytelmän suurimpiin ihmeellisyyksiin kuuluu se, että marsalkka Mannerheim ei joutunut syytteeseen ja vankilaan, vaikka presidentti Ryti joutui. Se ratkesi lokakuun alkuviikoilla 1945.
Oikeusministeri Urho Kekkonen joutui pääministeri J. K. Paasikiven antamin valtuuksin valvomaan tämän suomalaisille erittäin vastenmielinen prosessin sujumista. Hän määräsi esitutkinnan johtajan oikeusneuvos Onni Petäyksen jättämään sotilasjohdon sivuun ja keskittymään sodan aikaisten hallitusten jäseniin ja ylimpiin virkamiehiin.
Esitutkinta osoitti kuitenkin, että Mannerheim oli vaikuttanut sodan syttymisen aikaisiin tilanteisiin vähintään yhtä paljon kuin Ryti.
Marsalkkaakin oli siis pakko kuulustella. Hänet valmennettiin siihen huolellisesti: tohtori Kustaa Vilkuna ja kenraali Erik Heinrichs istuivat tuntikausia verestämässä ylipäällikön muistia sotaan johtaneista tilanteista.
Marsalkan kuulustelun jälkeen Petäykselle toimitetussa lisäaineistossa oli Rytin puolustusta vaikeuttava asiakirja. Se oli muistio Mannerheimin käynnistä kenraali Rudolf Waldenin luona sairaalassa.
Entinen puolustusministeri oli pahoin halvaantunut. Hän pystyi sanomaan vain ”jaa”, ”ei” ja ”nej” sekä nyökkäämään tai pudistamaan päätään.
Mannerheimin käynnin tarkoituksena oli varmistaa hänen omaa selustaansa niin kauan kun kenraali yleensä millään tavalla pystyi ilmaisemaan itseään.
Oli silti aika kummallista laatia oikeudenkäynnin todistusaineistoksi tarkoitettu muistio kohtaamisesta kuolemaa tekevän vanhan ystävän sairasvuoteen äärellä.
Mannerheim kysyi, muistiko Walden, että elokuussa 1940 marsalkka soitti presidentille heti kuultuaan valtakunnanmarsalkka Hermann Göringin viestintuojan ehdotuksen saksalaisten joukkojen kauttakulkujärjestelyistä, ja että myös Walden keskusteli useaan otteeseen asiasta presidentin kanssa. Walden vastasi ”jaa jaa” ja nyökkäsi.
Tämän jälkeen Mannerheim kertoi Waldenille, että Ryti ei enää muistanut, miten saksalaiset joukot tulivat Suomeen.
”Kenraali Walden pudisti päätään kolmeen otteeseen ja sanoi ’nej nej’ ilmeen hänen kasvoillaan osoittaessa hämmästystä”. Näin kertova muistio liitettiin sotasyyllisyysoikeuden asiakirjoihin, mutta sitä ei luettu tai muuten käsitelty oikeussalissa.
Mannerheimin kuulustelussa Petäykselle antamat vastaukset ja muistio Waldenin kohtaamisesta sairaalassa eivät sopineet yhteen Rytin esitutkinnassa kertoman kanssa. Oikeudenkäynnissä olisi syntynyt kiusallinen umpikuja, jos sekä presidentti että marsalkka olisivat syytettyinä.
Tutkinnan edetessä Petäys oli edelleen sitä mieltä, että oikeudenmukaisuuden varmistamiseksi Mannerheimiäkin olisi syytettävä.
Syyttäjäksi määrätty oikeuskansleri Toivo Tarjanne ja Kekkonen olivat kuitenkin prosessin politisoinnin kannalla ja estivät marsalkan syyttämisen.
Mannerheimin varjeleminen syytteeltä perustui osittain prosessitaktiikkaan. Presidentin ja ylipäällikön joutuminen vastakkain syytettyjen penkillä olisi johtanut poliittisesti arvaamattomiin seurauksiin. Lisäksi Kekkonen tajusi, että kansakunnan henkinen selkäranka ei kestäisi Mannerheimin syyttämistä.
Kekkonen tuki Mannerheimin suunnitelmaa matkustaa ulkomaille syytteen nostamisen ja oikeudenkäynnin alkuvaiheen ajaksi. Marsalkka lähti Portugaliin viikko ennen hallituksen päätöstä syytteistä, ja palasi vasta kun syytteidennostoaika oli umpeutunut.
Neuvostoliitolla ei ollut mitään marsalkan suojelemista vastaan. Valvontakomissio oli tottunut hoitamaan asioita suomalaisten päätöksentekijöiden kanssa, ja Mannerheim oli presidentti.
Hän pystyi jo pelkällä läsnäolollaan estämään levottomuuksien syntymisen Suomessa. Se oli Neuvostoliitolle tärkeää, sillä Stalinin varsinaisiin ongelmiin verrattuna Suomi oli pikkujuttu ja sivustassa.
Neuvostoliitto oli jo sodan aikana rauhantunnustelujen yhteydessä ilmoittanut ruotsalaisten välityksellä, että sillä ei ollut Mannerheimiin kohdistuvia vaatimuksia. Valvontakomissio vahvisti tämän sotasyyllisyysoikeudenkäynnin loppuvaiheessa myös suoraan Mannerheimille.
Marsalkka ei kuitenkaan luottanut Kremlin lupauksiin. Syksystä 1944 lähtien hänellä oli aina mukana tappava myrkkyampulli – kaiken varata.
Stalin piti Mannerheimille antamansa lupauksen, mutta ei hempeyttään vaan reaalipoliittisista syistä.
Suomen marsalkasta oli Neuvostoliitolle enemmän hyötyä presidenttinä Tamminiemessä kuin kansallisena marttyyrina Sörnäisten vankilassa.
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.
Kolumni