Mikä kulttuurialan järjestö julistaa olevansa edelläkävijä, tiennäyttäjä, lipunkantaja? Mikä järjestö on yhdistänyt maamme keskeisiä taiteilijoita Arvo Turtiaisesta, Katri Valasta, Elvi Sinervosta ja Pentti Haanpäästä Hannu Salamaan, Ritva Arveloon, Aimo Kanervaan, Marjatta Tapiolaan, Orvokki Autioon ja Kalle Holmbergiin?
Mikä järjestö on taistellut mahdollisuuksia niille, jotka kirjoittavat tavalla ja asioista, jotka eivät vallassaolijoita miellytä?
Taiteilija- ja kirjailijajärjestö Kiila syntyi kolmekymmentäluvulla, jolloin Suomessa elettiin voimakasta oikeistokautta ja fasismi vahvistui Euroopassa. Kiila oli alun perin pienen piirin kirjailijajärjestö, joka julistautui proletariaatin etujoukoksi.
-- Tänään, kun vasemmistolaisuus koetaan julkisessa keskustelussa rikolliseksi, myös Kiilan näkyvyys, toiminta ja vaikutus ovat hiipuneet, pahoittelee toimittaja, kirjailija Matti Rinne, Kiilan historian kirjoittaja. Hän naurahtaakin, että kun homot ovat jo tulleet ulos kaapista, eikö olisi aika vasemmistolaisten tehdä samoin.
Rinne ei lämpene ehdotukselle, että Kiila lakkauttaisi itse itsensä. Entinen puheenjohtaja toki myöntää järjestön roolin olleen jo kauan huomaamaton. Silti uusia jäseniä liittyy edelleen ja heille on yksilötasolla arvokasta päästä mukaan pitkät perinteet omaavaan järjestöön.
Matti Rinne nivoo Kiilan vaiheet kiintoisasti kulloisiinkin ajassa liikkuneisiin poliittisiin ja kulttuurisiin virtauksiin. Hän selvittää perusteellisesti suuren kirjallisuustaistelun kulun, joka antoi sysäyksen Kiilan syntyyn. Taistelun aloitti Mika Waltari syyttämällä johtavia oikeistolaisia kriitikoita porvarillisten kirjailijoiden syrjimisestä vasemmistokirjailijain kustannuksella.
Aikalaisväriä teokseen tuovat kiilalaistaiteilijain muistelukset.
Kiila ja modernistit
Historiaa tutkiessaan Rinne yllättyi kiilalaisten ja modernistien välisestä kanssakäymisestä. Modernisteja olivat taidemesenaatti Maire Gullichsenin ja Artekin ympärille ryhmittynyt vapaamielinen taiteilijaporukka. Enää ei muisteta, miten esimerkiksi Alvar Aalto suunnitteli Kiilan kesäteatterille Alppipuistoon näyttämön. Kirjassa julkaistu piirustus löytyi Jyväskylän Alvar Aalto -museosta.
Peruskiilalaiset, Tapiovaaran veljekset Nyrki ja Tapio rohkaisivat henkilökohtaista kanssakäymistä näiden kahden ryhmittymän välillä.
Nyrki osallistui myös artekilaisten perustaman elokuvakerho Projektion toimintaan ja värväsi siihen mukaan muita vasemmistolaisia.
-- Tätä puolta kulttuurihistoriassamme ei ole paljon esitelty, sanoo kirjoittaja. Hänen mukaansa nykyinen oikeistolainen historiankäsitys on halunnut häivyttää tietoisesti pois vasemmistolaisuuden. Eräänlainen antivasemmistolaisuus on näin vahvoilla ajattelussamme ja julkisessa tietoisuudessamme, lataa Rinne.
Nousuja ja laskuja
-- Kiilan historiahan alkoi oikeastaan "pienestä suurperheestä", muistuttaa Rinne. Kaikki olivat tekemisissä keskenään, oltiin yhdessä yötä päivää. Varsinkin Työväen näyttämön toiminta yhdisti kiilalaisia.
Vaikka ulkoisesti oltiinkin yhteisrintamassa, henkilökohtaisessa elämässä kaikki ei suinkaan ollut aina niin auvoista. Sisäpiirin sotkuisista ihmissuhteista ja rakkausseikkailuista kirjoittaa muun muassa Iiris Uurto ottaessaan pesäeroa kiilalaisista romaanissaan Joonas ei välittänyt (1950).
Rinne palauttaa mieliin talvi- ja jatkosodan sekä jäsenistön tuolloiset rankat vankilakokemukset. Näitä seurasivat sitten sodanjälkeiset suuruuden vuodet, jolloin Kiilan yhteiskunnallinen vaikutus oli suurin. Silloin julkaistiin myös omaa lehteä, nimeltään 40-luku. Se oli keskusteleva ja hanakasti ajankohtaisiin aiheisiin puuttuva kuukausijulkaisu. Päätoimittaja oli Stadin Arska eli Arvo Turtiainen ja avustajakunta nimekkäitä kirjailijoita Aaro Hellaakoskesta Helvi Hämäläiseen ja Hella Wuolijokeen.
Vaikka lehti lähti liikkeelle rivakasti, se ei saanut odottamaansa vastakaikua. Muutaman vuoden jälkeen se kannattamattomana lakkasikin ilmestymästä.
Tämä oli tiukka paikka. Turtiainen tilitti myöhemmin katkeraan sävyyn tuon ajan tuntoja ja tapahtumia. Oman julkaisun loppuminen oli tavaton menetys Kiilalle ja vähensi järjestön mielipiteisiin vaikuttamista. Kiilan toinen nousu ajoittuu 1960-luvulle, jolloin uusvasemmistolaisuus oli voimissaan ja järjestö sai paljon nuoria uusia jäseniä, joilta ei näyttämisen halua puuttunut.
Kirja kytkee Lapualaisoopperan synnyn taustoineen vanhempaan kiilalaispolveen ja sen vaikutukseen nuoriin tekijöihin. Kalle Holmberg onkin sanonut, että etenkin Turtiaisesta tuli Lapualaisoopperan sukupolvelle jonkinlainen ottovanhempi.
Matti Rinne toimi Ilta-Sanomien vastaavana kulttuuritoimittajana vuosina 1967--1998. Hän on myös kirjoittanut useita Suomen kulttuurihistoriaa käsitteleviä teoksia. Kiilan puheenjohtaja Rinne oli vuosina 1983--1990. Lähde: Matti Rinne, Kiila 1936-2006, Taidetta ja taistelua. Tammi.