Viimeisen runsaan viikon aikana EU:ssa on sovittu jo kahdesta valtavasta tukipaketista Kreikan ja koko euroalueen tukemiseksi. Edelleenkin voi sanoa, että se, mitä päätettiin, piti päättää. Ilman rajuja ja nopeita päätöksiä eurooppalaisilla veronmaksajilla olisi todennäköisesti edessä vielä paljon tuskaisemmat ajat kuin nyt pahimmillaan voi seurata.
Tästä eteenpäin olennaisinta on ottaa koetusta opiksi. Jäsenmaiden taloudenpidon valvonta unionin sisällä kiristyy takuuvarmasti, mutta jotakin pitäisi tehdä myös sille lainoittajien holtittomuudelle, joka on ollut osasyy tämän kevään kriisiin.
Juuri nyt näyttää käyvän kuitenkin niin, että vastuuttomien maiden vastuuttomat rahoittajat pääsevät kuin koira veräjästä. Tällainen murentaa kansalaisten silmissä koko eurojärjestelmän oikeutusta.
Yhden kiinnostavan periaatteellisen näkökohdan nosti tiistain Kalevassa esiin saksalainen taloustieteilijä ja professori Joachim Scheide. Hän piti suorastaan vääränä sitä, ettei pankkien anneta mennä konkurssiin. Hän huomautti, että sulkemisen uhka olisi paras keino estää pankkeja tekemästä spekulatiivisia kauppoja.
Scheiden näkökannan voi kyseenalaista huomauttamalla, että jonkin suurpankin konkurssi voisi Euroopassa aiheuttaa pankkivararikkojen ketjureaktion, mikä pakottaisi valtiot väliintuloon ja johtaisi sekin syvään kouraisuun veronmaksajien kukkaroilla. Samoin rahoituslaitosten kriisi voisi pudottaa maanosan uuteen taantumaan.
Arvokkainta Scheiden kritiikki on kuitenkin nimenomaan tulevaa ajatellen. Se että yksityiset pankit ovat yhteiskunnan erityissuojeluksessa, on historiallinen kummallisuus ja markkinatalouden perusteiden vastaista. Voi kysyä, että jos pankeilla ei olisi tietoa, että ne pidetään pystyssä kaiken riskialttiin lainoituksen jälkeenkin, olisiko koko kriisistä tullut näin syvää.
Nyt ainakin Euroopassa pitää lähteä miettimään sitä, onko rahoitus- ja sijoitusmarkkinoille luotava mekanismeja, jotka tuovat malttia nykymenoon.
Taas kerran on käynyt selväksi sekin, että niin sanotut markkinat toimivat lopulta varsin epärationaalisesti. Osakesijoittajat ja -kauppiaat ovat viime päivinä muistuttaneet jättimäistä puluparvea, joka panikoituu sekä todellisista ja näennäisistä uhkista ja heiluttelee samalla kokonaisia kansantalouksia.
EU:ssa on nyt noussut esiin parikin kiinnostavaa esitystä pidäkkeistä, joilla haitallista spekulointia voitaisiin jarruttaa. Etenkin ajatus pankeilta perittävästä vakausmaksusta on harkitsemisen arvoinen, koska sen avulla pankitkin saataisiin kriisin tullessa osallistumaan pelastustalkoisiin.
Kiinnostavasti keskusteluun on noussut myös maailmanlaajuinen valuuttakauppojen vero. Kyseessä olisi käytännössä niin sanottu Tobinin vero, jonka käyttöönottoa ovat tähän asti vaatineet lähinnä globalisaatiokriitikot. Vero voisi hillitä valuuttaspekulointia, mutta sen toteutukseen liittyy suuria käytännön ongelmia. Silti valuuttakauppaveron käyttökelpoisuus on syytä selvittää aiempaa tarkemmin.