Spek­taak­ke­lei­den mies

Hans Selo oli ilmiönä edellä aikaansa: kirjailija, joka eli julkisuudessa. Jo kalvakas, runollinen ulkonäkö sopi kirjailijamyyttiin.

-
Kuva: Arkisto

Hans Selo oli ilmiönä edellä aikaansa: kirjailija, joka eli julkisuudessa. Jo kalvakas, runollinen ulkonäkö sopi kirjailijamyyttiin.

Selon esikoisteos Diiva (1970) täytti nykyisen mediatapahtuman mitat. Kaikki tiesivät siitä, harva luki sen. Osalle hän oli nerokas kirjailija, osalle huijari.

Oli meillä ollut julkisuudessa eläviä kirjailijoita aiemminkin, esimerkiksi Pentti Saarikoski, joka jo osasi tehdä elämästään ja runoilijuudestaan spektaakkelin.

Selon Diiva kuitenkin pakotti pohtimaan suhdetta itse kirjallisuuteen, eikä vain kirjailijan ryyppäystapoihin. Diiva oli kaikkea sitä vastaan, mitä oli totuttu odottamaan realistiselta valtaproosalta tai Antti Hyryn tapaiselta modernilta vähäeleisyydeltä.

Toki Selon yksityiselämääkin revitettiin julkisuudessa, erityisesti suhdetta iäkkääseen diivaan, Ella Eroseen.



Messiaan odotus


Nykyisin, postmoderniin proosaan totuttuamme, Diiva ei niin kovasti hämmästytä. Sen katkelmaisuus ja keskityksen puute, sen kielen kyky kehiä itsestään raivokkaasti koko ajan uutta kieltä ovat tuttua uudessa kirjallisuudessamme. Samoin seksuaalisuuden ja kuoleman paatos.

Diivan vastaanotossa totta totisesti näkyy messiaan odotus: varsinkin nuori polvi kaipasi kirjallisuuteen uutta ilmettä. Eikä Diiva ollut huono kirja. Se palkittiin vuoden esikoisena, joka toisi väriä muuteen harmaaseen proosaamme.

Odotuksen on täytynyt olla suurta: suurlehden kriitikko vertasi Seloa vaikeaselkoisuudessaan Marcel Proustiin.

Mitään suurempaa kirjallisuuden suunnan muutosta Diiva-keskustelusta ei kuitenkaan kehkeytynyt. Meillä todelliset kirjasodat käydään politiikasta, seksistä tai uskonnosta.



Toinen ja viimeinen


Selon toisesta ja viimeisestä romaanista Pilvihipiäinen (1985) oltiin hiljempaa, eikä se enää ajassaan erottunutkaan. Lahjakkaan sekopään mainekin oli jo haalistunut.

Kirjallisuudentutkimus ei ole Seloa noteerannut, eikä hänen nimeään mainita uusimmassa laajassa Suomen kirjallisuudenhistoriassa (1999).

Yhden kirjan mies.