Kirjoittaja on espoolainen tietokirjailija.
Lauri Ihalaisen kieltäytyminen hänelle hopealautaselle tarjotusta valtakunnansovittelijan virasta on sekoittanut keskusjärjestöjohtajien pasmat ikävästi. Samalla on ajauduttu huolestuttavaan pattitilanteeseen, joka syö koko sovittelijainstituution arvovaltaa.
Valtakunnansovittelijan virka ei ole mikä tahansa valtionhallinnon työtehtävä eikä siihen voida valita ketä hyvänsä. Työriitojen pääsovittelijan tehtävä on tärkeä yhteiskunnallinen instituutio, jonka toimivuudesta ja arvostuksesta on syytä pitää hyvää huolta. Virkaan valittavan on nautittava laajaa yleistä arvostusta, ja hänen persoonansa pitää herättää luottamusta paitsi järjestöjen keskuudessa myös valtioneuvostossa ja koko yhteiskunnassa.
Viran erityisluonteen tajuaa palauttamalla mieleen muutamia entisiä sovittelijoita. Esimerkiksi Justus Ripattia, Erkki Sunilaa, Keijo Liinamaata, Matti Pekkasta ja Teuvo Kalliota yhdisti yksi yhteinen piirre: kaikki olivat arvostettuja henkilöitä jo tehtävään valittaessa. Heillä oli myös kyky herättää luottamusta. Lisäksi he olivat erittäin lujahermoisia.
Sovittelijana on toiminut myös ristiriitaisia persoonia ilman suuria ongelmia, esimerkiksi Paavo J. Paavola ja Jorma Reini. Paavolalta puuttui jämäkkyyttä ja joskus myös pelisilmää. Reini oli hänen vastakohtansa. Värikäs ja jyräävä persoona, joka tiesi vanhana kehäkettuna, mistä narusta vetää.
Reini sovitteli ajoittain työriitoja pelottelemalla ja komentamalla. Hän menestyi silti tehtävässä, mutta oli väistämätöntä, että hän ajautuisi värikkäänä ja vailla estoja olevana henkilönä ennen pitkää törmäyskurssille. Hänet erotettiin. Sovittelijan yksityiselämänkin pitää kestää päivänvaloa.
Juhani Salonius ei ollut itsestään selvä valinta 1997. Virkaan oli muitakin hyviä hakijoita. Salonius nousi heistä ykköseksi keskusjärjestöjen punninnassa. Hän on osoittanut olevansa luottamuksen arvoinen. Kun Saloniuksen kauden saldoa aikanaan ynnätään, Suuri Murahtelija, joka on yksityiselämässä hauska veikko, nousee Liinamaan, Pekkasen ja Kallion rinnalle arvostettujen sovittelijoiden joukkoon.
Uusi valtakunnansovittelija joutuu lunastamaan paikkansa omalla työllään, mutta työ- ja elinkeinoministeriöllä on jo sitä ennen suuri intressi löytää tehtävään henkilö, jota kohtaan järjestöt ja koko yhteiskunta voivat tuntea luottamusta. Se on vaikeaa Ihalaisen kieltäytymisen jälkeen.
Jäljellä olevien 15 hakijan joukossa ei ole ketään, jonka taakse järjestöjohtajat voisivat asettua kivuttomasti. Piirisovittelija Esa Lonka olisi neutraali kompromissihenkilö, mutta virkaan haetaan nyt kiertojärjestelmän mukaisesti ay-liikkeen edustajaa.
SAK pitää paikkaa itselleen kuuluvana, mutta siltä loppuivat uskottavat hakijat. Heikki Pohja kieltäytyi Ihalaisen tavoin jo ennen hakuajan päättymistä. SAK:n
hallituksen työvaliokunnan suosikki Janne Metsämäki veti hakupaperinsa pois sunnuntaina.
Tässä sitä nyt ollaan. Metsämäki ei olisi nauttinut sitä yleistä arvostusta, jota tehtävässä tarvitaan. Hän herätti ristiriitaisia tuntemuksia myös SAK:n sisällä. SAK:laisista hakijoista Simo Zittingillä ja Jorma Rusasella on samantapaisia uskottavuusongelmia. SAK:n hallitus ilmaisi tukensa heille maanantaina, mutta se näyttää työntävän heitä virkaan köydellä.
Jos Ihalainen olisi ollut käytettävissä, Saloniuksen seuraajakysymyksen ratkaisu olisi enää muodollista sinettiä vailla. Sen sijaan koko sovitteluinstituution asema uhkaa nyt rapautua, jos SAK ja muut järjestöt jatkavat arvotonta kinaamista siitä, mille niistä virka kuuluu.
Eivätkö nykyiset ay-johtajat ole perehtyneet riittävästi sovittelujärjestelmän olemukseen? Vai onko jokin muu syy, joka estää heitä näkemästä, kuinka tärkeää on, että maassa on ristiriitojen yläpuolella oleva sovitteluinstituutio?
Lentäjien järjestöjohto teki esimerkiksi äsken karhunpalveluksen sovittelujärjestelmälle, kun se jätti tutkintapyynnön Saloniuksen istumapaikan vaihdosta turistiluokasta bisnesluokkaan Finnairin kahdella ulkomaanlennolla. Ennen pidettiin itseisarvona, että sovittelijaa suojellaan eikä häntä sotketa omiin työmarkkinariitoihin.
Lentäjäliitto oletti matalaotsaisesti, että Finnairin järjestämä paikanvaihdos - ilman että Saloniuksella oli ollut siihen osaa tai arpaa - olisi vaikuttanut sovittelijan työhön. Onneksi apulaisvaltakunnansyyttäjä oli suoraselkäinen ja lopetti sovittelijan mustamaalausyrityksen aiheettomana.
Ammattiliittojen johto toimii kentältä tulevien kovien paineiden kohteena. Yleistä luottamusta nauttiva sovittelija pystyy puhaltamaan arvovallallaan pahimmat ilmat pois lakkouhosta ja tuomaan realismia neuvotteluihin. Ay-liikkeenkin kannattaa siis huolehtia siitä, ettei sovittelujärjestelmää rapauteta lyhytnäköisellä kissanhännänvedolla. Olennaista ei ole se, mistä uusi sovittelija tulee, vaan se, että hän on arvostettu ja osaa asiansa.
Työnantajat luopuivat 1990 omasta valintavuorostaan Reinin hyväksi. Vastaavanlaista uhrautuvuutta tarvitaan taas. Reservissä on nimittäin yksi arvostettu järjestöjohtaja: STTK:n johtaja Mikko Mäenpää.
Mäenpää ei hakenut sovittelijaksi, mutta viime aikojen farssimaisten käänteiden jälkeen olisi järkevää julistaa virka uudelleen haettavaksi. Järjestöt voisivat suositella uutta hakua ministeriölle ja puhua Mäenpään ehdolle. Reinin STTK:lainen tausta ei saa olla este Mäenpään ehdokkuudelle.