Työn ja pääoman välillä on sovittamaton ristiriita, todisteli sosialismin teoreetikko Karl Marx 1800-luvulla.
Tämän ristiriidan varaan rakentui työväenliike. Liike asettui työn ja sen tekijän puolelle. Toiselle puolelle jäi pääoma omistajineen. Heitä kutsuttiin kapitalisteiksi. Syntyi vastakkainasettelu: työväenliike vastaan kapitalistit.
Näissä merkeissä Suomessa sodittiin sisällissota ja on käyty monta pienempää ottelua. Mentiin läpi pari muuta sotaa. Nostettiin maa sodan raunioista. Rakennettiin hyvinvointivaltio, jota on ehditty jo purkaakin. Nyt eletään kahden talouslaman välisen paremman tulevaisuuden odotuksen aikaa.
Työväenliike on ymmällään, kun työväki ei enää tunnekaan liikettä omakseen. Näin siitä huolimatta, vaikka moni on lentänyt ulos työelämästä ja kokee tulleensa päähän potkituksi.
Väki ei liiku eikä käy pyydyksiin. Se on hylännyt aatteen ja elää ajan virtausten mukaisesti kuka mitenkin.
Pohtiessaan syitä vasemmiston alamäkeen demarikansanedustaja Erkki Tuomioja kertoo nettisivuillaan hoksanneensa monien ministerivuosiensa jälkeen, että työväenliike on epäonnistunut parantamaan kaikkein heikoimpien ihmisten asemaa.
Hyvinvointivaltion alasajo kun alkoi sinä aikana, kun hän tovereineen istui hallituksessa.
Vasemmistoliiton kansanedustaja Martti Korhonen on tunnustanut julkisuudessa oivaltaneensa, etteivät ihmiset erota puolueita toisistaan; kun perinteinen pääoman puoluekin julistaa olevansa jo työväenpuolue.
Muutama vuosi sitten helsinkiläisdemari Osku Palomäki kirjoitti kirjan Ahne sukupolvi - suurten ikäluokkien perintö. Pajamäen ikäihmisrasismi nosti melkoisen äläkän, ja häntä kohti ammuttiin raskain asein työväenliikkeen kaikilta rintamilta.
Pajamäki tähtäsi vähän yli maalin, mutta tuli avanneeksi yhden tämän ajan sovittamattomista ristiriidoista. Se ei ole työn ja pääoman välinen ristiriita, sillä sen kanssa on opittu elämään, vaan ikäpolvien välinen ristiriita työväenliikkeessä. Sitä ei ole kunnolla edes tunnistettu.
Vielä 1980-luvulle tultaessa työväenliikkeen kumpikin perushaara kuvitteli edustavansa yhtenäistä ryhmää: työväestöä.
Politiikka lähti tästä: on olemassa yhteinen työväen etu, jota työväenliike itseoikeutetusti ajaa. Kun haalarityöväestö jäi vähemmistöksi työpaikoilla, alettiin puhua palkansaajista. Sen pidemmälle ei sitten päästykään.
Työväenliike on jakautunut moneen leiriin, mutta kannattajakunta leireistä riippumatta kolmeen osaan: ikääntyvät, keski-ikäiset ja nuoret. Ikähaarukan ääripäiden maailmat eivät kohtaa edes sen vertaa kuin työ ja pääoma palkkaneuvottelupöydässä.
Ikäihminen kuului puolueeseen ja ammattiosastoon, urheili työväen urheiluseurassa, talletti rahansa työväen säästöpankkiin ja teki hankintansa työväen osuuskaupasta. Hänelle työväen asia on arkista ihmisten etujen ajamista, kunnallisia terveyspalveluita ja turvattua vanhuutta. Hän sanoo kyllä ydinvoimalle ja syö halvalla tuotettua ruokaa.
Hänen lapsensa, siis keski-ikäistyvä tai keski-ikäinen, imi sosialismin romahduksen kalventamia aatteen ituja kuin ohimennen, jos ollenkaan. Hänelle työväenliike ei ole luokka-asemaan perustuva liike. Yhdistävänä tekijänä ovat jotkut kotoa perityt arvot, kuten suvaitsevaisuus, tasa-arvo sekä huoli maailman köyhistä ja ympäristöstä.
Hänen lapsensa, pari-, kolmekymppinen, tuskin sai edes aatteen ituja vanhemmiltaan. Jos hän on mukana politiikassa, hän on ikään kuin tehnyt paluun työväenliikkeen juurille.
Hän esiintyy näkyvästi ja äänekkäästi valtavirtaa vastaa eikä kaihda anarkistisiakaan keinoja. Hän sanoo ei ydinvoimalle ja turhalle kulutukselle sekä syö luomuituja. Hän viis veisaa vanhanmalliselle järjestötyölle. Hänelle vasemmistolaisuus on kiva juttu, jonkinsorttinen elämäntapa.