Perinteiset liittolaiset Yhdysvallat ja Saksa ovat päässeet pahimman yli suhteissaan. Paluuta vanhaan ei silti ole.
Sota on helppo aloittaa, mutta vaikea lopettaa. Suhteet saa äkkiä rikotuiksi, mutta niiden korjaus on vaivalloista. Tämä pätee Yhdysvaltain ja Saksan suhteisiin, jotka kokivat Irakin sodan takia takia pahimman särönsä sitten toisen maailmansodan.
Tällä viikolla sovinnon kättä lyöneiden presidentti George W. Bushin ja liittokansleri Gerhard Schröderin edellisestä kahdenkeskisestä tapaamisesta ehti vierähtää 16 kuukautta. Se on nykymaailman tiheässä diplomatiassa iäisyys ja kertoo karulla tavallaan, kuinka syvään kriisiin maat oikeastaan joutuivat.
Maailmansodan jälkeen silloinen Länsi-Saksa teki liittokansleri Konrad Adenauerin johdolla strategisen valinnan lujan Yhdysvaltain-liittosuhteen puolesta. Valinta ei ollut helppo eikä itsestään selvä, sillä Kremlin valtapiiri ulottui Saksan sydänmaille, ja houkutus julistautua puolueettomaksi oli suuri. Saksan valinta oli tärkeä Euroopan myöhemmän kehityksen kannalta. Yhdysvallat palkitsi uskollista liittolaistaan tukemalla Saksan yhdistymistä.
Liittosuhde kesti liittokansleri Helmut Kohlin valtakauden loppuun. Valtaan noussut Schröder lupasi tehdä Saksasta taas "normaalin maan" eli vapauttaa sen natsitaakasta. Schröder lupasi myös sanoa Yhdysvalloille myös "ei" ja harjoittaa aktiivista ulkopolitiikkaa. Näin on myös käynyt. Vielä jokin vuosi sitten olisi ollut mahdotonta kuvitella esimerkiksi, että Saksalla olisi ulkomailla eri tehtävissä yli 200 000 sotilasta. Nyt on.
Schröder julisti rajoittamatonta solidaarisuutta Yhdysvalloille terrori-iskujen jälkeen. Solidaarisuus siivitti maat yhteistyöhön Afganistanin sodassa, mutta koki mahalaskun Irakin kriisissä. Schröder joutui Bushin kiroihin sanomalla etukäteen, ettei Saksa lähetä joukkoja Irakiin.
Vaikka sotakirves on nyt haudattu, entisenlaiseen liittosuhteeseen ei ole paluuta. Saksan ulkoministeri Joschka Fischer on puhunut suhteiden "uudelleenmäärittelystä". Yksi osa uutta Saksaa on, että se on aktiivinen puuhamies, kun EU:lle suunnitellaan yhteistä puolustusta. Saksa ei enää rakenna turvallisuusajatteluaan yhden kortin eli transatlanttisen suhteen varaan.
Schröderin Bushille tarjoaman sovinnon käden voi nähdä sitenkin, että Saksa ottaisi etäisyyttä Ranskaan ja Venäjään, joiden kanssa se liittoutui Yhdysvaltoja vastaan Irakin sodan takia. Nähtäväksi jää, avittaako Saksan ja Yhdysvaltain lähentyminen sovinnon etsintää myös Yhdysvaltain ja Ranskan välillä.
Lähiviikkojen vääntö kohdistuu uuteen YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmaan. Yhdysvaltain tavoite on saada muita maita lähettämään joukkojaan valvomaan Irakia. Samalla Yhdysvallat haluaa pitää vallan Irakissa omissa hyppysissään ja lykätä pidemmälle vallan siirtoa irakilaisille.
Ranskan, Saksan ja Venäjän tavoite on puristaa paluuaika irakilaisvaltaan lyhyeksi ja saada YK:lle isompi rooli. Se on hinta joukkojen lähettämisestä Irakiin. Schröder tosin ilmoitti ennen neuvotteluja Bushin kanssa, että Saksa aikoo kouluttaa omalla maaperällään Irakin poliisi- ja turvallisuusjoukkoja, jo ennen YK:n päätöslauselmaa.
Euroopasta katsottuna menossa on paitsi Saksan ja Yhdysvaltain myös koko Euroopan ja Yhdysvaltain suhteiden uudelleenmäärittely. Ydinkysymys on, onko Yhdysvallat yhtä lailla valmis uudelleenmäärittelyyn vai jatkaako se sanelupolitiikan, ja samalla eristäytymisen, tiellä. Yhdysvaltain ensi presidentinvaaleissa onkin paljon pelissä. Kokonaiskuvioon liittyy myös Suomi, jonka on löydettävä paikkansa EU:n puolustusrakenteissa.