Rovaniemen Teatteri-Lapin alueteatteri. Kittilän lukiossa 20.9. Yasmina Reza: Kolme versiota elämästä. Suomennos Outi Nyytäjä. Ohjaus Tom Wentzel. Lavastus Pentti Uimonen. Pukusuunnittelu Sari Salmela. Valosuunnittelu ja diat Jukka Laukkanen. Äänisuunnittelu Kari Mehtälä. Näyttelijät Kimmo Virtanen, Pauliina Hukkanen, Kari Koivukangas ja Outi Nevanlinna.
Voiko olla mitään uteliaisuutta herättävämpää kuin Euroopan nykydramaatikoista kiinnostavimman, muslimitaustaisen ranskattaren YasminaRezan uuden näytelmän ensi-ilta, jota ei pidetä missään intiimissä studioteatterissa vaan kiertue-esityksenä Kittilän lukion pitkässä tasalattiaisessa salissa?
Eikä siinä kaikki. Sen ohjaa näyttelijänä paremminkin tuttu Tom Wentzel sisääntulotyönään Rovaniemen Teatterin/ Lapin alueteatterin johtajana.
Kerrankin syytä matkustaa Kittilään omin silmin historiallista hetkeä havainnoimaan.
Kittilässä kävi hieman samoin kuin monesti muulloinkin historiallisella hetkellä: ne huomataan joko etu- tai jälkikäteen, ei niinkään juuri silloin, kun historiaa tehdään. Kun itse tulkintaa katseli, ei tuntunut yhtään historialliselta.
Taidhan on Yasmina Rezan näytelmistä se, joka on valloittanut kaikkialla, missä sitä on esitetty. Sen esitysten lumo perustuu paitsi aivan perinteisiin teatterin keinoihin myös siihen yleensä yhdistettyyn innostuneeseen näyttelijäntaiteeseen, jollaiselle Rezan teksti antaa valtaisat mahdollisuudet.
Nyt nähty Kolme versiota elämästä on varsinainen jossittelun ylistys: jos teet näin, tapahtuu näin. Mutta jos teet noin, tapahtuu noin. Ja jospa otat saman asian vielä kolmannen kerran hieman muunnellen, niin taas ollaan eri lopputuloksessa.
Outi Nyytäjän kääntämä älykköjen keskustelunäytelmä tarjoaa farssimaisesti herkullisen lähtötilanteen, josta ei kuitenkaan kehity farssia.
Akateeminen nuori pariskunta on kutsunut itseään hieman paremmassa asemassa olevan pariskunnan seuraavaksi illaksi kylään ja suunnittelee kutakuinkin leppoisasti ohjelmaa tuoksi illaksi.
Ovikello kuitenkin soi, koska jommatkummat ovat erehtyneet päivästä, ja vieraat astuvat sisään.
Miten ilta tästä etenee, esitetään kolmena eri muunnelmana, jossa kuitenkin muutamat perusasiat säilyvät kohdallaan: isäntäväki (Kimmo Virtanen ja PauliinaHukkanen) yrittävät kasvattaa nukkumaan pantua pikkupoikaansa, jonka ääni (Mikko Nevanlinna) vaatii lastenhuoneesta milloin mitäkin. Perheenisä on tähtitieteilijä, joka on juuri julkaisemassa jotakin. Hänen vaimonsa on kylpytakkisillaan.Tulossa olevat vieraat tuntuvat tärkeiltä näille ihmisille.
Vieraat (Kari Koivukangas ja Outi Nevanlinna) ovat hieman ikääntyneempi ja hieman menestyneempi pariskunta kuin heidän isäntäväkensä. Mies on itsekeskeinen ja itseensä tyytyväinen, vaimo taas itsetunnoltaan kehno. Hän on alkoholisti, jonka sukkahousuissa on silmäpako.
Lähtökohtaa näyttelijät muuntelevat kuin improvisaatioharjoitusta. Mutta improvisaatiota se ei ole vaan Rezan tarkoin punnittua tekstiä.
Perinteiseen näyttelijäntaiteeseen nojaava hillitty kamarinäytelmä 1960-luvun alun mieleen tuovissa esitysoloissa, joissa näyttämö on kaukana ja muiden katsojien päiden takana, ei muodosta onnellisimpia olosuhteita esityksen taiteellisen vaikutelman perillemenoksi.
Vastaavaa siirrettynä toisen taidemuodon kielelle olisi lähinnä se, että yritetään katsella herkkäviivaista grafiikkaa huoneen toisesta päästä.
Wentzel ei ollut osannut sittenkään varautua kyllin perusteellisesti Lapin kiertueolosuhteisiin tehdessään työryhmänsä kanssa mitä sovinnaisimman, omalla painollaan etenevän kamarinäytelmän.
Homma siis eteni ihan kuin vanhanaikaisissa kiertuenäytelmissä ennen 1970-lukua ja alueteattereiden aikaa.
Kieltämättä kaikessa koetussa oli jotakin perinostalgista, sovinnaisuuden hillittyä charmia, johon - tottavie - ei liiemmalti nykyään enää törmää tässä tulkintojen ja uustulkintojen luvatussa maassa.
