Venäjä piti suuret sotaharjoitukset Barentsinmerellä ja yritti ilmeisesti laukaista ballistisen ohjuksen huonolla menestyksellä. Itse presidentti Vladimir Putin saapui paikalle ja yöpyi ydinsukellusveneessä. Uutistoimisto Interfaxin mukaan nimetön sotilaslähde epäili, että vian syynä oli ohjuksen ohjausjärjestelmän häiriö, joka johtui laitteen liian pitkästä varastointiajasta.
Ei siis mitään uutta. Venäjällä ladataan korkeimmalta taholta kaikki mahdollinen tuki asevoimien ponnistelulle osoittaa tehoja ja globaalia iskukykyä (ydinase)suurvallan loukatun kunnian palauttamiseksi, pyrkimyksille näyttää symbolista pelotetta kaikille potentiaalisille uhkaajille/terroristeille ja alleviivata Venäjän asemaa samassa pöydässä kahteen pekkaan Yhdysvaltain/Naton kanssa.
Ei kai liene syytä epäillä, etteikö Venäjä käyttäisi tulevaisuudessakin - riippumatta siitä kauanko Putin hallitsee ja kuka häntä seuraa - kaikki liikenevät resurssinsa asevoimiensa ehostamiseen, vaikkakin kovasti supistettuina. Päinvastoin kuin Neuvostoliitossa se tapahtunee kuitenkin nyky-Venäjällä huomioiden myös kansantalouden muita tarpeita.
Yhdysvalloissa sotilasmenojen kasvu jatkuu ennätystahtia jo seitsemättä peräkkäistä vuotta, eikä menolisäyksille kaavailla loppua. Tasaisen kasvun mallilla vuonna 2009 oltaisiin lähellä 500 miljardia dollaria. George Bushin hallinto on hahmotellut Pentagonin vuoden 2005 budjetin kasvuksi seitsemän prosenttia.
Budjettiehdotuksen johtotähti on sotilaskoneiston modernisointi: tulevaisuuden taistelujärjestelmät "verkostokeskeisessä" sodankäynnissä, uudet täsmäaseet (kuten pienet ydipommit), samoin enemmän tai vähemmän kuvitteellinen ohjuspuolustusjärjestelmä. Lukuja on hämmästelty valtiontalouden suuren alijäämän lisäksi senkin vuoksi, ettei niissä ole mukana Irakin ja Afganistanin operaatiokuluja, jotka hoidetaan lisäbudjetilla.
Samaan aikaan Yhdysvallat on sotilaallisesti valovuoden muita edellä. Ja jotkut amerikkalaisen uusoikeiston ääri-ideologeista arvioivat tänäänkin, että eurooppalaisilla on varaa naputtaa Yhdysvalloille ja pihistää omista sotilasmenoista juuri sen voiman ansiosta.
Bushilla ei ole kuitenkaan "sotapresidenttinä" varaa sählätä kansallisen turvallisuuden valttikorttia käsistään. Tarkoituksena ei ole luovuttaa tuumaakaan maailmanlaajuisesta hegemoniasta, päinvastoin, muttei sen purkaminen liene demokraattienkaan päällimmäisiä tavoitteita.
Ruotsissa on jatkettu asevoimien voimakasta muutosprosessia, koska sikäläisen tulkinnan mukaan toisen valtion eli Venäjän (vanhanaikainen) hyökkäys on erittäin epätodennäköinen ainakin 10 vuotta.
Puolustusvoimien joukko-osastojen, esikuntien, koulujen ja keskusten määrä on reilusti puolittunut vuoden 1998 jälkeen. Neljännes ammattiupseereista on lähtenyt ja alokkaiksi joutuu tänään vain yli kolmasosa ikäluokasta. Perinteisissä kalustohankinnoissa lienee jarru päällä, ja pääministeri Göran Persson on lupaillut lisää rahaa poliisille, vankeinhoidolle ja syyttäjille eli maan sisäiseen turvallisuuteen.
Uhkakuvat ovat muuttuneet, ja ruotsalaissotilaita toivotaan lisää kansainväliseen kriisinhallintatoimintaan.
Läheskään kaikki epävakaan maailman militaarit maalailut ja tarinat eivät ole venäläisten perinteisen suurvaltakaipuun eivätkä Amerikan "paholaismaisen" uusoikeiston tuotetta, mutta voi tietysti kysyä, löytyvätkö uutta todellisuutta luovat faktat ruotsalaisilta demareilta.