Sote-uudistuksen valinnanvapaus luo maakuntien liikelaitokset, maakuntien perus-sote-yhtiöt, yksityisen ja julkisen sektorin palveluntuottajayksiköt ja -organisaatiot, maksu- ja asiakassetelit sekä henkilökohtaiset budjetit.
Niin julkisten perus-soten yhtiöiden kuin yksityistenkin tuottajien on täytettävä osaamiskriteerit, jotta ne pääsevät tuottajarekisteriin.
Sitä ylläpitää valtion valvontaviranomainen. Jos ne sitten haluavat tuottaa perus-sotepalveluja jossakin maakunnassa, niiden on tehtävä toiminnasta sopimus maakunnan liikelaitoksen kanssa. Sopimuksessa määritellään muun muassa toiminnan laajuus, palveluketjut, tiedot asiakkaista ja heille annettavista palveluista sekä korvaukset.
Tuottajat voivat periaatteessa olla hyvinkin pieniä yrityksiä. Niillä voi olla sopimuksia toisten tuottajien kanssa, jotta ne yhdessä täyttävät lain mukaisen sote-keskuksen palveluvalikoiman. Lääkäri- ja hoitajapalvelut sekä sosiaaliohjauksen, neuvonnan ja lyhytaikaisen sosiaalihuollon tarpeet.
Sopimukset tarvitaan tietenkin myös laboratorio- ja kuvantamispalveluksista sekä maksu- ja asiakassetelipalveluja tuottavien toimijoiden kanssa. Näitä ovat muun muassa fysioterapiayksiköt tai kuntoutuslaitokset. Suun terveydenhuollossa ovat omat tuottajansa. Suun terveydenhuolto voi tietenkin olla osa sote-keskusta, jolloin se pitää huomioida sopimuksissa.
Voi vaan kuvitella, millaisia sopimusmääriä kaiken kaikkiaan tarvitaan. Lisäksi voidaan tarvita perinteisiä ostopalvelusopimuksia: jos vaikkapa liikelaitoksen sairaala ei meinaa pysyä hoitotakuurajoissa, se voi ostaa hoitoja yksityissairaalalta.
Kaikilla palveluntuottajilla tulee olla yhteys Kanta-järjestelmään, jonka osaksi ympätään myös Kanta, eli sosiaalitoimen vastaava valtakunnallinen järjestelmä. Kanta on tällä hetkellä pääasiassa sähköinen sairauskertomusarkisto, mutta kunnianhimoisena ajatuksena on kehittää sitä niin, että se toimisi myös jokapäiväisessä potilas- ja asiakastyössä.
Nykyisin sairaalat ja terveyskeskukset siirtävät usein tietonsa arkistoon vasta viikkojen päästä, ja Omakannan katselijat tuskailevat tietojen viipymistä. Monet terveydenhuoltoyksiköt jättävät nykyisin myös laboratoriotutkimusten tulokset kokonaan lähettämättä.
Kanta ei siis toimi ajantasaisesti. Se on myös toiminnaltaan aika kankea ja oikean tiedon löytäminen sieltä on usein hankalaa. Itse epäilen suuresti, että ”vanhaa” Kantaa pystytään kehittämään riittävän sujuvatoimiseksi puolessatoista vuodessa. Kannan ja tuottajarekisterin lisäksi tietotekniikkaa tarvitaan muutenkin. Suunnitelmissa on tiedonhallintapalvelu, joka tulisi Kantan yhteyteen, ja jonka kautta asiakkaat pääsevät listautumaan haluamalleen tuottajalle ja ilmoittamaan samalla valintansa maakunnalle.
Valinnanvapauden tietopalvelussa taas on listattu kaikki tuottajat, niiden palveluvalikoima ja myös laatutekijöitä, jos niitä joskus osataan tehdä. Täältä asiakas voi kurkistaa, millaisia valintavaihtoehtoja hänellä on.
Tuottajahallintapalvelusta maakunta ja asiakkaat näkevät muun muassa kunkin tuottajan odotusaikoja ja sen, mahtuuko vielä tuon tai tämän tuottajan asiakkaaksi. Tätä kautta tuottajat myös ilmoittavat toiminnastaan maakunnalle.
Palvelutuotannon seurantapalvelusta niin asiakkaat kuin maakuntakin saavat tiedot esimerkiksi asiakasmääristä ja maksuseteleistä, ja tätä kautta maakunnalle menee tuottajalta myös laskutustiedot. Ja suunnitelmissa on vielä yhteiskuntavastuun tietopalvelu, josta voi tarkistaa kyseisen tuottajan verotustietoja – senkin, paljonko suomalaista rahaa karkaa veroparatiiseihin.
Jos valinnanvapaus on asiakkaan kannalta varsin helppo juttu, hallinnolle se on päänsärky. Jo sopimus- ja ICT-ruljanssi on hirmuinen, eikä tässä ole vielä puhuttu mitään sujuvasta toiminnasta.
Nykyjärjestelmä kannustaa hoitamaan potilasta hyvin. Syy on selkeä: hoidettiinpa potilasta terveyskeskuksessa tai erikoissairaanhoidossa, maksaja on sama eli kotikunta. Käytäntö on muotoutunut sellaiseksi, että erikoissairaanhoito antaa terveyskeskuksille hoito-ohjeet, jos erikoissairaanhoitoa ei katsota tarpeelliseksi.
Tulevaisuuden perus-sote-tuottaja maksaa vain itse antamansa tai maksusetelillä hankkimansa hoidon. Jos se ei osaa hoitaa, lähetetään liikelaitokselle eli erikoissairaanhoitoon. Jos sieltä tuleekin hoito-ohjeet (siis ei erikoissairaanhoidon tarvetta), mikään ei takaa, että sote-keskus alkaa tehdä työläitä tai kalliita hoitoja.
Sote-keskushan ei saa siitä mitään bonusta, vain potilaskohtaisen perushinnan. Rahakas potilas hankkiutuu silloin yksityishoitoon, mutta mökin mummu tai pappa tyytyy siihen mitä saa.
Perusidea valinnanvapaudesta on erinomainen, mutta sudenkuoppia nykyehdotuksessa on. Ne pitää vielä löytää ja täyttää, ennen kuin laki hyväksytään.
Niilo Keränen on lääkintöneuvos ja kansanedustaja (kesk.) Taivalkoskelta.