Sote-uudistuksesta on Suomessa puhuttu jo vuosia ja toteuttamisenkin olisi pitänyt alkuperäisten suunnitelmien mukaan olla jo täydessä vauhdissa.
Tavallista ihmistä uudistuksesta käyty keskustelu ei jaksa kiinnostaa kuin vain ajoittain. Poliitikkojen asiasta käymä keskustelu on ollut yhä enemmän juupas–eipäs-linjalla.
Pahimmillaan keskustelu on ollut toisten syyttämistä, vaikka eduskuntaan piti valittaman edustajia hoitamaan kansan asioita parempaan suuntaan.
Kaikki varmaan ovat yhtä mieltä siitä, että suomalainen terveydenhuolto kaipaa uudistusta, sillä lääkärille on yhä vaikeampi päästä.
Tuntuu siltä kuin pakkosäästöjen huumassa palvelut ovat aina vain siirtyneet kauemmas, joskus lähes tavallisen ihmisen ulottumattomiin.
Parhaimmassa asemassa ovat ne ihmiset, joilla on varaa hankkia kalliitakin terveyspalveluja yksityiseltä sektorilta ihan omilla varoilla.
Myös työterveyshuollon piirissä olevat ihmiset saavat palveluja paremmin kuin kuntayhtymien terveyskeskuksista tai -asemilta.
Samaan hengenvetoon on toki muistettava, että julkisessa terveydenhuollossa olevat ihmiset tekevät työtä niska limassa juosten ja rajallisten voimavarojensa mukaan.
Ei ole hoitajan tai edes lääkärin syytä se, että yksistään byrokratia nielee vähäisistä varoista melkoisen osan. Toki hallinnollakin on oma tärkeä roolinsa, mutta liika on liikaa.
Suomalaisen terveydenhuollon turvaverkko on väistämättä vähenevien varojen piikeistä saanut isoja reikiä.
Kun palvelujen saatavuus heikkenee tai kun ne siirtyvät yhä kauemmas, tilanteesta kärsii vain ja ainoastaan kauempana, ilman omaa autoa tai olemattoman julkisen liikenteen ulottumattomissa, asuva tavallinen ihminen.
On muistettava, että juuri nämä pienissä mökeissään asuvat mummot ja papat ovat rakentaneet omalla kovalla työllään suomalaisen hyvinvoinnin sen nykyiselle tasolle.
Nyt on kuitenkin käynyt niin, että hyvinvointiyhteiskunta turvaverkkoineen ei pysty takaamaan riittäviä palveluja.
Palvelujen keskittäminen isompiin yksiköihin toki turvaa monipuolisemman hoidon ja erikoishoidon palvelut, mutta samalla sinne isoon yksikköön hukkuvat ne tavallisia kansalaisia tukevat perus- ja lähipalvelut.
Uudistustyön yhteydessä on moneen kertaan ja monella suulla vakuutettu ja annettu ymmärtää, että palvelut eivät katoa minnekään, vaan kansalaisilla on entistä paremmat mahdollisuudet valita tarvitsemansa palvelut sieltä mistä he haluavat.
Valinnanvapaus on aina hyväksi, mutta kun kaikki eri vaihtoehdot ovat kaukana, niin paha siinä on mitään valita.
Ironisesti voisi todeta, että kaukaa on pitkä matka joka paikkaan. Karkeasti voisi arvioida, että Etelä-Suomessa kaukana oleva palvelu on aina lähempänä kuin Pohjois-Suomessa se lähin palvelu, jos nyt ei satu isommassa kaupungissa asumaan.
Keskustelu sote-uudistuksesta varmaan ainakin poliitikkojen kesken lisääntyy, kun maassa ryhdytään todenteolla valmistautumaan uusien kansanedustajien vaaleihin.
Entisenlainen väittely puolesta ja vastaan jatkuu entistä kiivaampana. Keskustelussa olisi hyvä kuitenkin muistaa se, että todelliset uudistukset ja parannukset tulisi pystyä tuomaan nykyistä paremmin esille.
Ei tavallista ihmistä kiinnosta asioiden verhoaminen toinen toistaan hienompien lauseiden taakse. Ihmisiä kiinnostaa se, miten palvelut paranevat ja miten niitä voisi nykyistä paremmin käyttää.
Uudistus on tarpeellinen ja vielä parempi, jos se takaa kansalaisille tarpeelliset palvelut siellä missä ihmiset asuvat eikä niissä isoissa yksiköissä, jotka sijaitsevat pitkien matkojen takana.
Kolumni