Näihin saakka sote-uudistus valinnanvapauksineen on ollut muodoton möhkäle. Hallituksen runsas viikko sitten julkaiseman 600-sivuisen lakiluonnospaketin myötä rakenteet alkavat kuitenkin hahmottua. Se lienee jo tullut kaikille selväksi, että sosiaali- ja terveydenhuolto siirtyvät kunnilta ja kuntayhtymiltä 18 maakunnan järjestettäviksi. Maakunnilla tulee olemaan runsaasti myös muita tehtäviä.
Soten järjestämistä varten maakunnalla tulee olla monijäseninen toimielin. Tosin tämä kohta on tipahtanut lakiluonnostekstistä pois, ehkä vahingossa ja kiireessä, sillä lakiehdotuksen perusteluissa se kuitenkin on.
Maakuntalakiluonnoksen mukaan toimielimen nimi tullee olemaan lautakunta, nykyisten kuntien lautakuntien tavoin. Kyseisen lautakunnan jäsenet ovat luottamushenkilöitä, mutta heidän ei tarvitse olla vaaleilla maakuntavaltuustoon valittuja.
Palvelujen tuottamista varten maakunnassa on palvelulaitos. Palvelulaitoksella on oma ammattijohtonsa, mutta laitos kuuluu maakuntakonserniin. Sen rahoituksesta päättää maakunta ja sen toimintaa ohjaa maakunta.
Palvelulaitos hoitaa sellaiset sosiaali- ja terveydenhuollon tehtävät, jotka eivät kuulu valinnanvapauden piiriin. Tällaisia ovat esimerkiksi päivystys ja pääosa nykyistä erikoissairaanhoitoa. Palvelulaitoksen tehtäviin kuuluvat myös viranomaistehtävät, siis sellaiset joissa käytetään julkista valtaa. Lastensuojelupäätökset tai psykiatriset hoidot, joissa joudutaan toiminaan vastoin potilaan tahtoa, tai kehitysvammaisten hoidossa rajoitukset, jotka vaativat viranomaispäätöksiä.
Palvelulaitos ei hoida niitä sosiaali- ja terveydenhuollon tehtäviä, joiden tuottajan asiakas tai potilas saa itse valita. Valinnanvapauden piiriin tulee kuulumaan muun muassa pääosa perusterveydenhuollosta. Tällaista palvelutuotantoa varten palvelulaitoksen on perustettava erillinen tytäryhtiö, joka kilpailee asiakkaista ja potilaista yksityisten ja kolmannen sektorin palveluntuottajien kanssa. Tytäryhtiökin kuuluu samaan maakuntakonserniin, vaikka toimiikin itsenäisesti.
Jotta kokonaisuus ei olisi liian yksinkertainen, pitää muistaa vielä, että niin kutsuttuihin täyden palvelun päivystyssairaaloita on vain kahdessatoista maakunnassa ja monia korkean erityistason tehtäviä sekä ensihoidon järjestäminen keskitetään vain viiteen yliopistosairaala-maakuntaan.
Nämä tehtävät vaativat omat yhteistyökuvionsa.
Järjestämislakiluonnoksen mukaan maakunta – käytännössä siis tuo edellä mainittu lautakunta – tekee sopimukset valinnanvapauden piiriin kuuluvien palvelujen tuottajien kanssa. Siis yksityisten yritysten ja yhteisöjen kanssa sekä myös maakunnan oman palvelujen tuottamisyhtiön (eli mainitsemani tytäryhtiön) kanssa.
Näissä sopimuksissa ei jyvitetä pudasjärvisiä Terveystalolle tai tuiralaisia Attendolle, vaan sovitaan, mitä palveluja kyseinen yritys tuottaa ja miten maakunta korvaa näiden tekemän työn. Pudasjärviset ja tuiralaiset ihmiset saavat itse valita, miltä firmalta palvelunsa hakevat. Yritysten toiminnan pitää tietysti täyttää erikseen laaditut laatukriteerit ja listautua valtakunnalliseen rekisteriin, jotta ne yleensä voivat toimia palveluntuottajina.
Lakiluonnos on siinä mielessä puutteellinen, että siitä ei selviä, voisiko tuiralainen valita myös yksinään vastaanottoa pitävän lääkärin, pienen fysioterapiayksikön tai palveluasumispaikaksi yksittäisen perhekodin. Jotta valinnanvapaus toimisi oikein ja rehdisti, myös näiden pienten yritysten pitäisi päästä samanlaisten sopimusten piiriin. Valinnanvapaudesta on tulossa oma lakiluonnos syksyllä. Toivottavasti se korjaa tämän epäselvyyden.
Pienten yritysten on lakiluonnoksen mukaan mahdollista päästä markkinoille kuitenkin ainakin alihankkijana. Maakunnan palvelulaitos voi tehdä alihankintasopimuksia yksityislääkärin, puheterapeutin jne. kanssa. Esimerkiksi sellaisessa tilanteessa, kun pienessä kunnassa ei ole muutoin palveluja tarjolla.
Meidän kansalaisten kannalta tärkein asia on, mitä palveluja omalla paikkakunnalla on saatavissa ja että palvelut toimivat sujuvasti. Nämä asiat päättää maakunta – tosin Valviran valvovien silmien alla.
Hallituksen lakipaketin mukaan 3–10 prosenttia kansalaisista tarvitsee monia ja monipuolisia sote-palveluja. Heidän kohdallaan läheltä saatavat palvelut sekä viiveetön siirtyminen palvelusta toiseen ovat erittäin tärkeitä. Sitten on 20–30 prosenttia kansalaisista, joiden siirtyminen kotoa tai palveluasumisesta perusterveydenhuollon kautta erikoissairaanhoitoon ja taas takaisin pitää saada sujuvaksi. Loput 50–60 prosenttia kansalaisista tarvitsevat sosiaali- ja terveyspalveluja satunnaisesti, kerran tai pari vuodessa. Heille lähipalvelut voivat olla vähän kauempanakin.
Tällaisia maakunnissa joudutaan miettimään.
Niilo Keränen on lääkintöneuvos ja kansanedustaja (vas.) Taivalkoskelta.