Nyt satavuotias Aarre Tervonen oli noin kahdeksanvuotias, kun hänen isänsä joutui punaisten vangiksi.
"Asuimme Pikkaralassa ja isä joutui kahdenkymmenen kilometrin päähän Oulun työväentalolle vangiksi. Äidin kanssa veimme hänelle ruokaa. Joskus pääsimme vain Kastellin häkillä olleelle kopille asti, josta ruoan tuojat palautettiin. Isän vankeusaika kesti onneksi vain viikon verran", Tervonen kertoilee.
Samaisen pojan elämässä päästiin vain kolme vuotta eteenpäin, kun äiti kuoli.
"Olin silloin 11-vuotias ja sisaruksista vanhin. Minun jälkeeni oli neljä pienempää lasta. Isä kävi töissä opettajana, ja minä huolehdin paljon pikkusisaruksista. Leipä ei tahtonut aina riittää", Tervonen muistelee.
Merkittävää roolia Tervosen elämässä näyttelee sota. "Ehdin käydä talvisodan, jatkosodan ja Lapin sodan."
Ennen sotaan lähtöä piti kuitenkin päästä käymään vihillä.
"Meidät oli kuulutettu kirkossa jo kolmesti, joten tuleva vaimo ei päästänyt lähtemään rintamalle ennen vihkimistä. Hääkahvit joimme Merimiehentiellä tätini luona. Hääyön vietin aseveljien kanssa Raatin näyttämöllä, koska en saanut häälomaa kuin iltakymmeneen asti", Tervonen muistelee vitsaillen.
Häiden jälkeen kutsui Rovaniemi. "Sieltä sota alkoi viestikomppaniassa. Oli se talvisota huonoa sotaa. 40 asteen pakkasessa piti yrittää taistella. Siitä pakkasesta ei meinannut selvitä millään."
Talvisodan jälkeen kutsui Haukipudas ja jatkosota.
"Siellä olin tykistön viestissä ja jouduin keskusryhmänjohtajaksi. Meidän piti ensimmäisen maailmansodan aikaisilla vehkeillä lähteä sotaan. Semmoisella kalustolla kun taisteltiin, niin vaikeaahan se oli."
Tervonen ehti käydä läpi kaikki kovat paikat sodassa: muun muassa Kiestingin motin, suurhyökkäyksen Kannaksella kesällä 1944 ja saksalaisten sotilaiden karkottamisen.
Mies kertoo, että kävelemiseen tottui sodan aikana.
"Pakko oli tottua, kun joutui niin pitkiä matkoja kävelemään. Muistan, kun kerran kengät hajosivat ja jalat menivät rakoille. Minun piti yöt lillutella jalkoja purossa, jotta pystyin seuraavana päivänä jatkamaan marssimista."
Vaimo odotteli sodan aikana miestään Oulun seudulla.
"Aluksi vaimoni Sylvi työskenteli Toppilan tehtaalla terveyssisarena. Pian hän kuitenkin kirjoitti minulle rintamalle kirjeen, jossa kertoi lähteneensä työpaikastaan tehdasalueella. Hän kirjoitti, ettei rupea enää kommunisteja hoitamaan, kun toiset ovat rintamalla."
Vaimo sai uuden työpaikan Lääninsairaalasta Kontinkankaalta, jossa tosin sairastui tuberkuloosiin kylmyyden takia.
Avioparin ainoa lapsi Kaija syntyi sotavuosina.
Sodan jälkeen perhe jatkoi elämää Oulussa. Alppilassa ehdittiin asua yhdessä vuodesta 1962.
"Ehdimme juhlia yhdessä viisikymmenvuotishääpäivää. Vaimo kuoli kymmenen vuotta sitten."
Satavuotias kertoo jaksavansa edelleen ihan hyvin. Hän sanoo perineensä äidiltään hyvät geenit, joita on osannut hoitaa. "Nykyään joskus huippauttaa niin, että lentää ihan lattialle. Kuulo on myös heikentynyt."
Tervonen kertoo yhä lukevansa lehtiä. "Kalevassa saisi olla isommalla teksti, jotta sitä näkisi paremmin lukea. Lehti tuli meille jo sata vuotta sitten ja tulee edelleen."