Uutisköyhä heinäkuu osoitti jälleen, ettei otsikoihin pääsemiseksi asiaa juuri tarvita. Ponteva uho riittää. Suomen Kuvalehdessä kypäräpäinen puolustusministeri Jyri Häkämies julisti jo kansilehdellä, että hän haluaa muuttaa Suomen ulkopolitiikkaa.
Kaiken taustalla oli Häkämiehen vierailu Afganistanissa ja sen yhteydessä annettu puolittainen lupaus, että Suomi voisi ehkä toimittaa ne runsaat 100 000 rynnäkkökivääriä, joiden viennin edellinen hallitus oli torjunut vedoten siihen, että Afganistan oli sotatoimialuetta. Ministeriöiden virkamiesjohto on tavannut huolehtia siitä, että uusi ministeri perehdytetään asioihin ja pannaan tekemään kotiläksyt. Matkoille on lähetetty mukaan "peräänkatsojia" pitämään huolta siitä, ettei untuvikko puhu läpiä päähänsä. Nyt varmistukset olivat ilmeisesti pettäneet.
Asian setvintä on hermostuttanut ministeriä. Hän ei saata ymmärtää, miten hänelle on jopa päätoimittajatasolta suositeltu, ettei kaikkea kannata toimittajille kertoa. Toisin sanoen ei pidä hölöttää julkisuutta saadakseen. Suomessa oli aikoinaan pääministeri, joka kertoi aina kaiken rehellisesti median edustajille sillä seurauksella, ettei kukaan uskonut häntä, jolloin salaisuudet säilyivät. Sen jälkeen toimittajat ovat kuitenkin oppineet poliitikoista kosolti lisää.
Puolustusministerin mielentilasta kertoo se, että hän teilasi julkisesti pääministerin kannanoton kiväärien pysymisestä Suomessa. Haastattelussa hän nosti esille myös mahdollisuuden suomalaisjoukkojen osuuden kasvattamisesta Afganistanissa ja vannotti, ettei sieltä ainakaan pois pidä tulla. Häkämiehen esittämät perustelut osoittavat, että hänen tietonsa Afganistanista ja sen historiasta ovat luvattoman rajalliset. Tosin tärkeintä hänelle ei näytä olevankaan, mitä hyötyä suomalaisten panoksesta olisi Afganistanille tai Suomen omille turvallisuuseduille.
Olennaista on se, että lisääntynyt lipunnäyttö alueella pantaisiin mielihyvällä merkille Washingtonissa ja että rynnäkkökiväärit luovuttamalla Suomi voisi sopivalla tavalla vastata Yhdysvaltain esittämiin vetoomuksiin avun tehostamisesta Afganistanille. Samaan aikaan amerikkalaiset itse pohdiskelevat Irakiin lahjoittamansa saman suuruisen ase-erän kohtaloa: lahdataanko niillä jo jenkkisotilaita?
Siihen Häkämies ei puutu haastattelussaan lainkaan, että alun perin selkeä ero rauhanturvaamista hoitavien ISAF-joukkojen ja sotaa käyvän amerikkalaisjohtoisen operaation välillä on hämärtynyt, ja sen myötä on hämärtynyt myös suomalaisten rauhanturvaajien rooli. Heidät samastetaan Nato-joukkoihin, ja niin on menetetty se puolueeton status, jota on vaalittu aina Suomen ensimmäisestä rauhanturvaoperaatiosta lähtien. Perinteisen rauhanturvaamisen Häkämies torjui jopa tarpeettomana. Kuinka ollakaan vain pari viikkoa kannanoton jälkeen YK:n turvallisuusneuvosto teki päätöksen tähän asti kaikkien aikojen suurimmasta rauhanturvaoperaatiosta Darfurissa.
Häkämies puolusteli näkemyksiään todistelemalla, että ne ovat samankaltaisia kuin Paavo Lipposen. Eikä hän siinä väärässä ollut. Ensin lähti liikkeelle his masters voice Raimo Väyrynen, joka korosti, että Suomen olisi lisättävä panostaan Afganistanissa ja samalla vastuutaan, vaikka riskit samalla lisääntyisivätkin. Tämä kaikki sen vuoksi, että se pantaisiin myönteisesti merkille Yhdysvalloissa. "Väyrynen on oikealla asialla", todisti muistelmakirjailija Lipponen heti seuraavana päivänä.
Kuinka kaukana ovatkaan ne päivät, jolloin sotilaspasseja polteltiin turuilla ja toreilla! Väyrynenkin paheksui vielä pari vuosikymmentä sitten jyrkästi "amerikkalaisperäistä" oppia "Suomen asevoimista kriisinhallitsemisen välineenä"
Puolustusministerin Afganistan-puheet voi vielä ymmärtää omaa toimipiiriä sivuavina kannanottoina, vaikka ne yliampuvia ovatkin. Mutta, kun hän samalla vaatii muutoksia Suomen ulkopolitiikkaan, ollaan jo vakavamman kysymyksen äärellä. Kekkosen ajasta, jota Häkämies seurasi suurelta osin polvihousuisena pojankloppina, hän esittää näkemyksiä, jotka osoittavat jälleen oikeaksi vanhan sanonnan, ettei tietojen puute ole kritiikin este.
Mainiosta esimerkistä käy puhe "jämähtäneestä" Kekkosen ajasta, jota leimasi "muutosten pelko". Tältä osin pata kattilaa soimaa. Kun Holkerin sinipunahallituksen sosiaalidemokraatit ryhtyivät tekemään pesäeroa Paasikiven-Kekkosen linjaan vuonna 1987, istuivat kokoomuslaiset vielä "jämähtäneinä" linjan vankimpana turvana. Ja hyvä niin.
Huolestuttavinta on se, että ministeri ilmoittaa antavansa piut paut vaatimuksille ulkopoliittisen linjan jatkuvuudesta. Hän haluaa olla muutosvoima: "Minä ainakin kieltäydyn jatkamasta jotain mystistä Yhdysvallat-allergiaa."
Hän vaatii unohtamaan historian siinä vaiheessa, kun Suomi ryhtyy päivittämään suhdettaan Natoon. Bonuspisteitä Washingtonissa tällaisilla puheilla varmasti saadaan, sopivasti juuri tulevan vierailun edellä. Mutta samalla Häkämies unohtaa, ettei yksityinen ministeri Suomessa tee ulkopolitiikkaa eikä vedä linjaa. Sen tekevät tasavallan presidentti ja hallitus kollegiona. Jos se järjestys ei tyydytä, on syytä vetää johtopäätökset.
Ei moista miestä puolustusministeriksi enää tohdi kutsua. Sotaministeri sen olla pitää, kuten viran nimike itsenäisyyden alkuvuosina kuului. Siihen titteliin istuu oma kypäräkin kuin nyrkki silmään.
Kirjoittaja on professori, ulkoasianneuvos.