Torniossa viime viikolla järjestetty sotalapsien kokoontuminen muistomerkin paljastuksineen oli varmaankin merkittävä tapahtuma sotalapsille itselleen, mutta todennäköisesti lukuisille muillekin suomalaisille. Yli 60 vuoden takaisten tapahtumien aiheuttamia kipeitä tuntoja, suruja ja iloja sotalapset purkivat vertaamalla muiden sotalapseksi joutuneiden kokemuksia omiinsa ja avasivat sydämensä suljettuja ovia.
80 000 lapsen joukkosiirrosta Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan muistuttanut sotalasten kohtaaminen havahdutti, miten kaukana ja toisaalta lähellä on aika, jolloin äidit ja isät joutuivat sodan melskeissä tekemään lastensa turvallisuuden takaamiseksi erittäin kauaskantoisia ratkaisuja. Päätösten seuraukset ovat kenties painaneet heitä yhtä kipeästi ja vielä enemmänkin kuin itseään sotalapsia, jotka ovat saattaneet tuntea itsensä perheensä hylkäämäksi.
Kun Suomen ja Ruotsin historian merkittävää tapahtumaa selvitetään sotalapsitutkimuksella, olisi tärkeää, että myös äidit avautuisivat tutkijoille.Vielä elossa olevat äidit ovat jo nyt sen ikäisiä, että on viimeinen mahdollisuus saada tietää, millaisissa olosuhteissa ja millaisin tuntemuksin he lähettivät lapsensa vieraaseen maahan, vieraiden ihmisten luokse kenties lopullisesti. Kun sotalapset ovat purkaneet tuntojaan julkisestikin, nyt olisi äitien vuoro. Ilman heidän kuulemistaan lasten joukkosiirtoihin liittyvä tutkimus jäisi varsin puutteelliseksi.
Kun viidennes sotalapsista jäi palaamatta vanhempiensa luokse Suomeen, voi arvailla, millaista tuskaa ja syyllisyyttäkin se on perheissä aiheuttanut. Sotalasten ja muidenkin olisi aika saada tietää, miten päätös lasten lähettämisestä tapahtui perheissä ja painostivatko esimerkiksi viranomaiset siihen? Olisiko lasten joukkosiirto toteutunut lainkaan, jos silloin olisi tiedetty, miten paljon tuskaa ja ahdistusta seuraa, kun lapsi ja äiti erotetaan toisistaan?
Jos sotalapsi-käsitettä laajennetaan koskemaan myös lapsia, jotka on jo synnytyslaitoksella tai aivan pienenä erotettu äidistään, on sotalapsia Suomessa syntynyt talvi-ja jatkosodan jälkeenkin ja heitä syntyy edelleenkin.
Sodan jälkeenhän Suomessa tuberkuloosi oli vielä kansantauti, joka saatiin aisoihin vasta 1960-luvun lopussa. Tampereen, Kuopion, Oulun ja Pälkäneen joulumerkkikodissa tuhannet vauvat viettivät äiti-lapsisuhteen kannalta tärkeän ensimmäisen elinvuotensa äidin tai muun perheenjäsenen sairastaman tuberkuloosin vuoksi. Joidenkin perheiden kaikki lapset pääsivät oman kodin lämpimään vasta Joulumerkkikodin tätien ensihoivan jälkeen.
Tämän ajan suomalaiset sotalapset elävät hyvinvointivaltion pahoinvoivissa perheissä. Pääsääntöisesti huume-ja alkoholiongelmien sekä mielenterveyshäiriöiden vuoksi sosiaaliviranomaiset ottivat vuonna 2003 huostaan 8 300 lasta ja heidän lisäksi viitisen tuhatta lasta sijoitettiin kodin ulkopuolelle asumaan. Heidän määränsä kasvaa muutaman prosentin vuodessa. Vaikka perheitä autetaan monin tavoin, suurin osa lapsista ei voi palata kotiinsa koskaan.
Huostaan otetut ja muutoin kodin ulkopuolelle sijoitetut lapset joutuvat kohtaamaan samankaltaisia tuntoja kuin sotalapset aikanaan.Vaikka sosiaaliviranomaiset tekevät lasten ja vanhempien yhteyden rakentamiseksi ja ylläpitämiseksi paljon työtä, tämänkin ajan sotalapset joutuvat tottumaan vieraisiin ihmisiin vieraissa olosuhteissa.
Surullista on, että tällaista tapahtuu rauhan aikana Suomessa.