OULU Elokuvaohjaaja Klaus Härön sotalapsielokuva, Oscar-ehdokkaaksi valittu Äideistä parhain sai lämpimän vastaanoton äsken päättyneillä Toronton elokuvajuhlilla.
Katselmuksen yleisöäänestyksessä elokuva sijoittui toiseksi, mutta meriittiä mieluummin Härö muistelee näytöksen jälkeistä tuokiota, jossa yleisö keskusteli ohjaajan kanssa.
Tilaisuudessa eräs nainen nousi seisomaan ja sanoi olevansa yksi 70 000 sotalapsesta. Pian kävi ilmi, että heitä oli paikalla kourallinen.
Häröä lämmittivät erityisesti Kanadassa asuvien suomalaisten kommentit aiheen käsittelytavasta. Kaikki tuntuivat ymmärtäneen, että 70 000 tarinaa ei voi saada yhtä aikaa valkokankaalle. Yksi fiktiivinen tarina vaikutti vanginneen jotain olennaista kaikkien sotalasten kokemuksista.
"En pystynyt kuivin silmin yleisön edessä seisomaan. Kolmen ja puolen vuoden jälkeen sellainen kiitos tuntui hyvin tervetulleelta", Härö toteaa.
Lapsuus mielessä
Äideistä parhain keskittyy suomalaisten sotalasten elämään Ruotsissa, eli aikaan, joka pysyi pimennossa biologisilta vanhemmilta.
Elokuva kiinnittää huomion erityisesti siihen, miksi lapsi oli erilainen palatessaan kotiin. Usein oletettiin kaiken olevan hyvin, vaikka kahden äidin ja kahden kodin myötä lapselle tuli helposti tunne, että hän ei kuulu mihinkään.
Lähtökohtana on ollut se, millaisena aikuinen ihminen muistaa erityisen osan lapsuuttaan. Kokemukset korostuvat myös maisemissa. Miljöönä on numminen Skåne, joka eroaa Suomesta mahdollisimman paljon.
"Kun lapsi on tullut paikkaan, joka on muutenkin autio, on yksinäisyys varmasti ollut johtava tunne. Siksi etsimme maiseman, joka on niin avara ja tyhjä kuin mahdollista. Jos Suomi on pystymetsää ja ahtautta, on Ruotsi avaruutta ja yksinäisyyttä."
Koskettaa monia
Elokuva pohjautuu löyhästi Heikki Hietamiehen vuonna 1992 ilmestyneeseen romaaniin.
"Olin haaveillut aiheesta varmaan kymmenen vuotta. Mietin jo elokuvakoulun aikana, että Suomessa on tehty hyviä elokuvia sodasta, mutta ei ainuttakaan sotalapsista. Se on kuitenkin ainutkertainen ja tärkeä aihe, joka koskettaa hirveän monia ihmisiä. Ei pelkästään niitä, jotka olivat itse mukana, vaan heidän lapsiaan ja lapsenlapsiaan."
Aiheen tärkeyden oli huomannut myös ohjaaja Erja Dammert, jonka dokumentti Sotalapset tuli ensi-iltaansa marraskuussa 2003, jolloin Härön sotalapsihanke oli jo hyvässä vauhdissa.
"Kun kuulin siitä, olin hirveän iloinen. Minulla oli voimakas tunne, että nämä ihmiset eivät ole saaneet jakaa kokemuksiaan. Toivon, että vielä joku muukin tarttuisi tähän aiheeseen ja tekisi oman juttunsa."