erkki.hujanen@kaleva.fi
Kaikkihan muistavat tarinan 1860-luvulta, jolloin kaksi itäsuomalaista kauppiasta törmäsi toisiinsa Viipurin rantaväylällä. Kun kuulumiset ilmoista ja markkinatilanteesta oli vaihdettu, länkisäärisempi uteli:
"Mihinkäpä se matka?"
"Ka, Pietarissa aattelin poiketa", pömppövatsaisempi virkkoi.
Länkisääri silmäili pömppövatsaa päästä varpaisiin, nosti lakkiansa ja leväytti naamansa nauruun.
"Valehtelet! Sinä olet menossa Pietariin."
Väittävät varsinkin itäpuolen savolaisia edelleen samanlaisiksi venkoilijoiksi. Niin kieroiksi, että pipokin pitää ruuvata päähän.
Viime päivien sanomalehdistä käy selväksi, että Suomeen saatiin valtiopäivät vuonna 1809 Porvoossa, jossa Venäjän keisari Aleksanteri I myönsi Suomen alueelle juhlavasti autonomisen aseman osana Venäjää. Siirryimme läntisen Tukholman valtapiiristä itään Pietarin kylkeen.
Saimme Ruotsilta makeat leivokset ja Venäjältä suolaiset piirakat. Yhteistä länsi- ja itävaikutteissa on ollut, että molemmat kuristavat kurkussa suomalaisen itsetuntoa. Pienen kansakunnan alemmuudentunne, jonkinlainen siirtolaisen sielu, tuntuu vaivaavan siellä täällä, kuten presidentti Tarja Halonen määritteli suomalaisuutta äskettäin kolmen suomalaispresidentin kyselytilaisuudessa.
Kun sotaisan pullea vuosi 1809 juhlitaan loppuun, seuraava 200-juhlavuosi koettaa vuonna 2063. Meikäläinen itse täyttää silloin sata vuotta, mutta yleisesti juhlavampaa on, että Suomen neljä säätyä eli aatelisto, papisto, porvaristo ja talonpojat kokoontuivat valtiopäiville syyskuussa 1863 toisen kerran sitten 1809.
Aikaa edellisestä "eduskuntakaudesta" ehti kulua siis vain 54 vuotta. Suomea hallittiin väliaikana pelkästään keisarin sekä senaatin asetuksilla.
Tärkeintä suomalaisen arkielämän kantilta vuoden 1863 valtiopäivillä oli, että silloin ryhdyttiin virittelemään kansalaisyhteiskuntaa. Luotiin kunnallinen itsehallinto, joka erotti lopulta kunnat seurakunnista. Kuntien vastuulle siirtyi esimerkiksi köyhäinhoito, kansan peruskoulutus sekä kirjastot.
Kansakoululaitoksen synty näkyi niin, että niemet ja mäet Suomen pitäjissä täyttyivät kansakouluista muutamassa vuosikymmenessä. 1860-luvulla vain papit osasivat lukea, mutta 50 vuodessa 1920-luvulle mennessä ikäihmisiä lukuunottamatta lähes jokainen suomalainen kykeni ymmärtämään painettua tekstiä.
Samana ajanjaksona 1860-luvulta 1920-luvulle suomenkielinen sanomalehdistö paisui. Sanomalehdet tavoittivat syrjäseutujenkin vähän koulutetut ihmiset viimeistään 1930-luvulta lähtien. Laajojen kansanjoukkojen kyky vastaanottaa lehtien "sanomia" paisutti sanomalehtien lukijamarkkinoita.
Lukemista edisti uusi tekniikka, jonka 1860-luvun elinkeino- ja talousuudistukset virittivät liikkeelle. Höyryvoima nopeutti lehtien painotuotantoa, ja laivayhteydet, uusi rautatie sekä auto nopeuttivat jakelua. Sähkövalo kotitalouksissa mahdollisti lukemisen pimeinä vuodenaikoina.
Lukutaito on ollut tärkein edellytys suomalaiselle avoimelle julkiselle keskustelulle, joka parhaimmillaan perustuu argumentointiin eli perusteltuihin väitteisiin. Lehdistö kannustaa kansanvaltaan, kun itse kukin saa omaehtoisesti lukea lehtiä tai kirjoittaa niihin. Luku- ja kirjoitustaitoisten ihmisten ei tarvitse arvailla markkinatoreilla pelkästään suupuheista, mihin päin sitä ollaan matkalla.