Takaraja umpeutui tiistaiaamuna kello viisi. Edellisillan uutisten mukaan Venäjän joukkojen piti rynnäköidä Krimillä, jos niemimaalla olevat Ukrainan joukot eivät antaudu tuohon kellonaikaan mennessä.
Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Ei sen paremmin antautumista kuin liikehdintääkään.
Tosin jo maanantai-iltana levisi huhu, jonka mukaan väitteessä Venäjän aikeista ei olisikaan perää. Se ei haitannut uutisjanoista maailmaa. Kaikkialla anturit oli pantu havainnoimaan, mitä tapahtuu kello viisi.
Mistä tämä uutinen oli kotoisin? Kuka sen synnytti ja millä tarkoituksella?
Tämä on vain yksi esimerkki siitä, mitä sota tai sodanomainen sekasortoinen tilanne tuottaa.
Se poikii ainakin huhuja, epämääräisiä tai suorastaan vääriä tietoja, panettelua, toisen osapuolen mustamaalaamista, tarkoituksellista harhaanjohtamista, sekasorron lietsomista...
Uutisten näköisiä viestejä syötetään joka torvesta niin paljon, että toden ja epätoden raja hämärtyy.
Kun ollaan täydellisen sekamelskan vallassa, asioiden tarkistaminen on mahdotonta. Tietotulvasta ihmiset noukkivat ne, jotka vastaavat omia toiveita ja odotuksia. Totuus tulee perässä, jos on tullakseen ja jos se ketään kiinnostaa siinä vaiheessa.
Kysymys on sotapropagandasta. Sen tehtävänä ei ole kertoa, mitä oikeasti tapahtuu, vaan viesti on poliittinen, vahvasti tarkoitushakuinen.
Lähihistoriassa on useita tapauksia, joissa sotapropagandalla on tietoisesti johdettu maailmankansalaisia harhaan.
Kouluesimerkki tästä on väite, jolla puolusteltiin länsimaiden hyökkäystä Saddam Husseihin hallitsemaan Irakiin vuonna 2003.
Olkoonkin, että Hussein jouti panna viralta, perustelut toimille olivat puhtaasti propagandistiset. Irakilla väitettiin olevan joukkotuhoaseita. Sellaisten olemassaolo synnyttää pelkoa kaikkialla etenkin, kun Hussein oli opittu tuntemaan arvaamattomana diktaattorina.
Viikkokaupalla asiatuntija toisensa perään esitti maailman medioissa todisteita Irakin joukkotuhoaseiden olemassaolosta. Poliitikot risteilivät maista toiseen hakeakseen tukea väitteille ja varsinkin vastatoimille. Asiasta koohkattiin sen verran paljon, ettei tavallisilla kansalaisilla ollut mitään eväitä epäillä maailman johtavien poliitikkojen toimien oikeutusta.
Joukkotuhoaseita ei kuitenkaan löytynyt, ei, vaikka maa myllättiin ylösalaisin.
Sotapropagandan olemukseen kuuluu väärien uutisten välittäminen ja puolitotuuksien levittäminen.
Sotapropagandalla tähdätään yhtä aikaa moneen kohteeseen.
Ensinnäkin se on suunnattu kotijoukoille vahvistamaan heidän uskoaan omiensa asian oikeutukseen. Toiseksi sillä tähdätään vihollista vastaan tarkoituksena horjuttaa vastapuolta ja sen taistelumielialaa.
Omille joukoille vihollinen pitää saada näyttämään viholliselta, mikä oikeuttaa sen raakalaismaiseen tuhoamiseen.
Sotapropagandasta on suomalaisillakin omakohtaista kokemusta viime sotien ajoilta.
Talvi- ja jatkosodan aikana neuvostoliittolaiset kehottivat suomalaisia tälle puolelle levittämissään lentolehtisissä ja äänilähetyksissä hylkäämään valkoiset pyövelijohtajansa ja antautumaan ystävällismielisille neuvostojoukoille.
Suomalaiset vastasivat samalla mitalla kannustaen venäläisiä ripustamaan politrukkinsa hirteen ja loikkaamaan rajan paremmalle puolelle, jossa saa voitakin leivän päälle.
Pommikoneen tähystäjänä jatkosodassa toiminut isäni sai selville vasta neljäkymmentä vuotta sodan jälkeen, mitä ilosanomaa hän pommitusreissujensa ohella levitti Itä-Karjalassa.
Lentolehtisissä neuvostoliittolaisille kerrottiin Stalinin olevan hirmuhallitsija, joka syöksee heidät nälkään ja perikatoon ja joka heidän tulisi siksi hylätä.
Sanamuodot eivät voineet olla naurattamatta 1980-luvun puolivälissä. Isää ei naurattanut. Vähin äänin hän sujautti lentolehtisen takaisin kirjekuoreen, jossa oli säilyttänyt sitä sodasta lähtien. Asiasta ei puhuttu sen koommin.
Kolumni