Sota tekee toisesta sankarin, toisesta julman tappajan. Kuitenkin rauhan aikana molemmat olivat aivan tavallisia ihmisiä. Tshetsheenikirurgi Khassan Baiev tietää mistä puhuu, hän on nähnyt molemmat Tshetshenian sodat. Ensimmäinen käytiin 1990-luvulla, toista käydään vieläkin.
Baiev toimi kirurgina Tshetshenian sodissa, vaikka hänellä olisi ollut mahdollisuus leveään elämään plastiikkakirurgina Moskovassa. Lääkärinvalan velvoittamana hän valitsi toisin.
Baiev kertoo sodasta sen rumimpia yksityiskohtia myöten. Kirja on täynnä suolenpätkiä, päähän ammuttuja ihmisiä, runneltuja sukupuolielimiä, palanutta ihmislihaa.
Kirjan ote on oikea. Sodasta pitää kertoa sellaisena kuin se on. Vasta silloin ihmiset aavistavat, millaisista kauheuksista tshetsheenit kärsivät ja millaista sota on ja on aina ollut.
Pommitukset ovat hirvittäviä. Tshetsheeninainen juoksee pakokauhun vallassa kuollut vauva sylissään, kotieläimet hakevat hädässään turvaa yhtä turvattomilta omistajiltaan, siviilejä kuolee kasapäin kaduille.
Baiev hoitaa sodassa kaikkia, siviileitä, tshetsheenitaistelijoita, venäläisiä sotilaita ja joskus jopa eläimiä. Kirurgi, joka hoitaa molemman osapuolen sotilaita, on joillekin kauhistus. Jotkut tshetsheenit yrittävät saada hänet hengiltä. Samoin venäläiset, jotka kutsuvat Baievia roistolääkäriksi.
Jotkut venäläisistä ovat Baieville hyviä, useimmat eivät. Useammin kuin kerran Baiev on päästä hengestään venäläisten käsissä.
Venäläiset ovat kirjassa viinaan meneviä, lahjuksia vastaanottavia petoja. Mutta tshetsheeneissäkin on hirviöitä, jotka elävät sodasta eivätkä piittaa siviilien kärsimyksistä.
Sota tekee raa'aksi. Kun hulluus leviää, sille ei mahda mitään. Se voi viedä mennessään hyvänkin ihmisen. Sodan raaistava vaikutus näkyy kirjassa hyvin.
Baiev itse on poikkeusihminen, poikkeuksellisen kestävä, poikkeuksellisen rohkea, poikkeuksellisen päättäväinen. Silti hänkin horjuu, pelkää, on murtumisen partaalla, menee mielisairaalaan, mutta palaa sairaalastakin hoitamaan kärsiviä.
Monet muutkin käyttäytyvät sankarillisesti ja säilyttävät ihmisyytensä. Se on tämän kirjan hyvä sanoma.
Kirja etenee Baievin kokemusten kautta. Yllättäen hän ylistää Shamil Basajeviä, tshetsheenikomentajaa, jota lännessäkin pidetään terroristina. Basajev on Baievin koulutoveri. Se ehkä selittää myönteisen suhtautumisen.
Totuus on sodan ensimmäinen uhri. Baiev saattaa itsekin vääristellä totuutta, ehkä tahtomattaankin. On hyvä muistaa, että elämänkerrallisissa teoksissa tekijä kuvaa itsensä aina myönteisesti ja unohtaa ikävät asiat. Nyt Baievin kuva itsestään on lähes särötön.
Mutta venäläisten julmuuksista kertoessaan Baiev on oikeassa. Ihmisoikeusjärjestöt ja länsimainen media ovat kertoneet kauheuksista jo vuosia. Baiev on silminnäkijä, harvinainen sellainen, hän on asemassa, jossa voi kertoa rikoksista koko maailmalle.
Kirjassa on onnelliset hetkensäkin. Baiev kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan ennen sotia. Hän kertoo myös tshetsheenien historiasta ja kulttuurista perusteellisesti. Niin perusteellisesti, että joku voisi pitää sitä liiallisena. Kertojanote kuitenkin kestää.
Lopulta lukija tietää tshetsheeneistä niin paljon, että hän pystyy eläytymään kokonaisen kansakunnan kärsimykseen.
Khassan Baiev elää nykyään maanpaossa Yhdysvalloissa. Sota Tshetsheniassa jatkuu, vaikka venäläiset muuta väittävätkin.