Suomen viime sodat tarjoavat yhä ehtymättömästi aiheita kirjoille. Aiheen käsittelyllekin on paljon erilaisia mahdollisuuksia.
Neljän uutuuskirjan valikoimaan sisältyy tosipohjainen sotaromaani Hangosta vuosilta 1940-41, ruotsalaisen upseerin muistelut vapaaehtoisjoukoista Suomen rintamilla, pienen tytön talvisotamuistot kainuulaisperheen evakkoajasta sekä legendaarisen sissiupseerin sotakokemukset kenttäpostikirjeiden valossa.
Talvisodan pyörteissä on pienen kainuulaistytön talvisotakuvaus.
Oulussa nykyisin elävä sosionomi Kyllikki Klemetti kertoo viehättävässä kirjassaan lapsuuskodistaan Sotkamosta ja evakkoajasta Ylivieskan seudulla. Ajallisesti tapahtumat rajautuvat lokakuusta 1939 kesäkuuhun 1940.
Kirja rakentuu keskeisesti säilyneeseen kirjeenvaihtoon ja päiväkirjamuistiinpanoihin. Onneksi tyttären ja muidenkin sisarusten kirjeitä isälle sinne jonnekin ja kenttäpostissa niihin tulleita vastauksia on säilynyt tallessa
Tässä kirjassa ei kerrota paljoakaan taistelutoimista vaan pääpaino on sodan jalosta paenneen suurperheen arkielämän taisteluissa. Vaikka oli suurta huolta tulevaisuudesta, pieni tyttö pystyi tekemään tarkkoja havaintoja tuolloisesta elämänpiiristään ja myös kirjoittamaan ne muistiin. Sairastumisista ja kuolemantapauksista karttui dramaattistakin kerrottavaa. Kirjassa tulee vahvasti esille kodin arvomaailma, hartaan uskonnollisuuden ja vahvan isänmaallisuuden.
Talvisodan päätyttyä Klemetin perheellä oli onni päästä palaamaan takaisin omaan kotiinsa Sotkamoon. Isäkin pääsi aikanaan sotapalveluksesta terveenä perheensä pariin.
Seppo JääskeläisenPunainen Hanko vaikuttaa romaanimuodostaan huolimatta autenttiselta kirjalta. Se miellyttää varmaankin myös perinteisten, sodan itse kokeneiden miesten kirjoittamien sotakuvausten ystäviä.
Jääskeläinen ei ole voinut hyödyntää kirjassaan henkilökohtaisia sotakokemuksiaan. Hänhän oli itse vain alle vuoden ikäinen talvisodan päättyessä, josta kirjan tapahtumat alkavat. Mutta kirjailijan käytettävissä on sotahistoriallisten faktatietojen ohella ollut ilmeisesti myös Hangon tapahtumat omakohtaisesti kokeneiden henkilöiden kuvauksia. Näitä sisältyy kirjaan vuokra-alueen rajan ja rintamalinjojen molemmilta puolilta
Erittäin kiintoisasti ja tositapahtumille uskollisesti Jääskeläinen kertoo myös Bengtskärin majakkasaaren jännittävistä taisteluista heinäkuussa 1941.
Mielenkiintoisen ja uskottavan tuntuisen lisän kirjan juoneen tuo kesään 2003 ajoitettu loppuratkaisu, jota ei tässä kannata paljastaa.
Sattumalta Punaisen Hangon kuvaukset sivuavat tapahtumia, josta toinenkin tämänsyksyinen kirjauutuus kertoo.
Kun suomalaiset kesällä 1941 ryhtyivät valtaamaan takaisin talvisodan "pakkorauhassa" Neuvostoliitolle tukikohdaksi luovutettua Hankoa, rintamavastuuta tuli jakamaan ruotsalainen vapaaehtoispataljoona. Kirjassaan Suomen asiasta tuli omani nyt jo 84-vuotias everstiluutnantti Orvar Nilsson kertoo ruotsalaisjoukon toiminnasta myös Hangon rintamalla.
Hieman nolosti taisi Hangossa lopulta käydä niin suomalaisille kuin ruotsalaisillekin. Neuvostojoukot onnistuivat livahtamaan Hangosta huomaamatta turvaan ja Hangon "valtaus" oli vain marssi tyhjiksi jätettyihin asemiin ja osittain tuhottuun kaupunkiin. Tosin sitä ennen oli ehditty myös taistella ja vuodattaa verta.
Nilsson itse oli nuorena kadettina liittynyt Sallan suunnalla talvisodan loppuvaiheissa taistelleeseen vapaaehtoisjoukkoon. Vuonna 1943 hän liittyi luutnanttina uudelleen Suomen armeijaan ja taisteli ruotsalaisen vapaaehtoiskomppanian mukana ensin Syvärillä ja sitten kesän 1944 raskaissa torjuntataisteluissa Kannaksella.
Tuoreena aineistona Nilssonin kirjaan liittyy varsin yksityiskohtaisia kuvauksia ruotsalaisveteraanien viime vuosina tekemistä muistoretkistä Sallan ja Karjalan taistelumaastoihin. Hän kertoo myös yrityksistä löytää kentälle jääneitä aseveljiään.
Muiltakin osin kirja on hyvin perusteellinen ja perustuu Nilssonin jo aiemmin, paljolti tuoreeltaan julkaistuihin teksteihin.
Nilsson on ruotsalaisten vapaaehtoisten järjestötoiminnassa keskeinen henkilö, joka on 55 vuoden kuluessa kirjallisesti tai esitelmöiden käsittelyt paljon tätä itselleen läheiseksi tullutta teemaa.
Kirjassaan hän kertoo myös ruotsalaisten humanitäärisestä avusta, jota Suomi sai sentään yllättävän paljon ja monessa muodossa. Kirjallaan Nilsson haluaa muistuttaa vaikeasta ajasta, jolloin sota yllättäen levisi valmistautumattomaan Pohjolaan. Ikuisesta rauhasta on hänestä petollista uneksia vielä nyt 2000-luvun alussakin.
Mannerheim-ristinsä Päämajan kaukopartio-osaston retkillä ansainnut reservin majuri Ilmari Honkanen (1909-1987) on viime sotien legendaarisia sankarihahmoja. Useissa sotakirjoissa on jo kerrottu hänen sissiretkensä.
Uudenlainen ja hyvin inhimillinen näkökulma sotasankariin tarjoutuu Eero Marttisen toimittamasta kirjasta Venäjällä on väljää. Teos rakentuu pääosin kirjeille, joita Ilmari Honkanen kirjoitti tyttöystävälleen Helena Angervolle vuosina 1940-1944. Joukossa on myös joukko vastauskirjeitä sekä parin sivun pituinen suppea kuvaus sodanjälkeisestä ajasta. Sotakuvausten rinnalla kulkee kaunis rakkaustarina. Pariskunta kihlautui ja avioitui sodan aikana.
Rouva Helena Honkasta on syytä kiittää lämpimästi siitä, että hän luovutti edesmenneen miehensä kirjeet julkaistavaksi. Tästä arvokkaasta kirjekokoelma rakentuu jo sellaisenaan harvinaisen ehyt kirjallinen kokonaisuus.
Ilmari Honkasen henkilökuva piirtyy varsin tarkasti kirjeiden tekstistä. Ehkä jotain jää myös rivien väleihin, lukijan arvattavaksi ja pääteltäväksi. Suomalaisten sotilaiden parhaimmistoon kuuluneesta reservin upseerista Ilmari Honkasesta ei varmaankaan ole vielä aivan kaikkea kerrottu.
Olisin toivonut, että kirjan toimittaja hieman perusteellisemmin olisi omassa tekstiosuudessaan valottanut Honkasen elämänvaiheita vaikka kyseessä ei toki mikään elämäkertateos olekaan.