Petroskoi Suomi sai virallisen kielen aseman neuvostokauden alussa Karjalassa lähinnä siksi, ettei karjalaisilla ollut yhteistä kirjakieltä, ja Moskova halusi vauhdittaa neuvostojärjestelmän juurtumista myös vähemmistökansojen alueelle.
Vuonna 1929 suomen kieli nostettiin "ainoaksi oikeaksi kirjakieleksi karjalaisille ja vepsäläisille".
Saman vuoden lopulla tehtiin päätös kansallisen korkeakoulun perustamisesta. Kaikki alkeiskoulut ja lukutaidon opetus tapahtuivat karjalaisalueilla suomeksi, vaikka suomalaiset olivat vain pieni vähemmistö.
Asetelma muuttui pian päinvastaiseksi, ja 1930-luvun puolivälissä suomalaisten väitettiin estävän karjalan kielen kehityksen. Vuosina 1937-1939 ryhdyttiin luomaan karjalan kirjakieltä, kyrillisin kirjaimin. Suomenkieliset oppikirjat poistettiin käytöstä.
Karjalan kirjakieli sotkeutui tuolloin samoihin vaikeuksiin kuin 1990-luvulla - murteiden viidakkoon - ja suomenkielinen toiminta alkoi uudelleen. Talvisota nosti suomen taas viralliseksi kieleksi.
Sotien jälkeen tulilinjalle joutuivat inkerinsuomalaiset, joiden tulon Karjalaan Stalin salli vasta 1948. Turvallisuussyihin vedoten muuttoaalto tyrehdytettiin 1950-luvun alussa. Suomalaisuus menetti merkityksensä ja työvoimaa värvättiin muualta Neuvostoliitosta.
Suomen kielen opetus kouluissa lopetettiin 1958. Kieli ja suomenkielinen kulttuuri säilyttivät asemansa periaatteessa, mutta vepsän, karjalan ja suomen opiskeluun ei rohkaistu - ja näiden kielten taito saattoi olla jopa este uralla.
Neuvostoliiton hajottua 1991 Karjalan tasavalta on itse saanut päättää kielipolitiikastaan. Paluumuutto Suomeen on lähes tyhjentänyt Karjalan suomenkielisestä väestöstä.