Kun poliitikot pureskelivat turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon välitarkistusta 2001, heillä olisi ollut isoja asioita, joihin tarttua: jalkaväkimiinat, taisteluhelikopterit, Suomen ja Naton parisuhteesta puhumattakaan. Nämä asiat sivuutettiin kuitenkin melko vähin puhein ja keskityttiin ns. olennaiseen eli siihen, mitä joukko-osastoja tai varikkoja suljetaan ja missä. Periaate oli tietysti se, ettei oman vaalipiirin kohteisiin saa puuttua.
Sama näytelmä voi toistua tämän vuoden mittaan. Uuden selonteon valmistelussa on avautumassa loppusuora. Sille tultaessa perustavaa laatua olevista kysymyksistä on jo asiallisesti ratkaistu se, että Suomi pysyy sotilaallisesti liittoutumattomana maana ainakin jonkin aikaa. Johtopäätökset on tehty ennen kuin selonteosta on tietoakaan.
Loppusuoran suurin taistelu, ellei peräti sota, käytäneen puolustusvoimien tulevasta organisaatiosta eli hienosti sanottuna uudesta johtamis- ja hallintojärjestelmästä. Se on tarkoitus ottaa käyttöön 2008. Pääesikunta valmistelee asiaa puolustusministeriön ohjauksessa suuressa salamyhkäisyydessä. Sitten kun esitys on saanut puolustusministeri Seppo Kääriäisen hyväksymisleiman, se menee valtioneuvoston sekä sen ulko- ja turvallisuuspoliittisen valiokunnan ja myöhemmin eduskunnan käsittelyyn.
Nykyiset kolme maanpuolustusaluetta ja peräti12 sotilaslääniä siirtyvät historiaan, ja tilalle tulevat uudet alueelliset esikunnat. Julki on sanottu, että niitä olisi neljästä seitsemään. Viimeisimmät tiedot antavat ymmärtää, että pääesikunta esittäisi määräksi neljää. Viisi vastaisi määrältään ja aluejaoltaan siviilipuolen lääninjakoa. Jos niitä olisi neljä, Oulun ja Lapin läänit voisivat olla yksi alueellinen esikunta. Läänit muodostavat nykyisen pohjoisen maanpuolustusalueen.
Esikuntien määrä supistuu uudistuksen myötä noin puoleen entisestään. Supistukset ja siirrot merkitsevät varmasti kipeitäkin, siviilimaailmasta niin tuttuja henkilöstöratkaisuja. Siirtymäaika saattaa pitää huolen siitä, että henkilöstömäärä saadaan pienenemään pehmeillä ratkaisuilla. Olisihan ennennäkemätöntä, jos Suomen raskas jakelisi potkuja.
Oulussa kun ollaan, kysymys kuuluu, miten sen käy tässä pelissä. Onhan Pohjolan valkea kaupunki menettänyt prikaatin, onhan puolustusministeriö vetäytynyt kallioparkkihankkeesta ja onhan täkäläinen sotilastorvisoittokin uhattuna. Tuhkia ei taideta viedä pesästä, vaan päin vastoin Oulu vähintään pitäisi nykyiset, tosin heikot, asemansa ellei peräti vahvistaisi niitä. Väitetäänpä vielä niinkin, että myös Sodankylä ja Rovaniemi voisivat saada jotakin lisää uudessa organisaatiossa.
Organisaatiouudistuksen suurin muutos koskee maavoimia, jonka operatiiviseksi johtoportaaksi perustetaan pääesikunnasta erillinen maavoimaesikunta. Se on tähän asti toiminut pääesikunnan yhteydessä. Itse asia on selvä kuin pläkki, mutta vaikeudet alkavat, kun pitää päättää, minne maavoimien esikunta sijoitetaan.
Sotilaat pitävät maavoimaesikunnan parhaana sijoituspaikkansa Hämeenlinnaa, mutta poliitikoista ei vielä tiedä. Hämeenlinnan pahin kilpailija on Marskin päämajakaupunki Mikkeli, jossa ovat maanpuolustusalueen luolat jo valmiiksi rakennettuina.
Harmaapukuiset varautuvat kuitenkin siihen mahdollisuuteen, että aluepoliittisten intohimojen takia maavoimaesikunta sijoittuisi lopulta Mikkeliin. Tämä johtuu siitä, että sotilaiden kaavailuissa lopetuslistalla on Mikkelissä majaansa pitävä Savon prikaati. Maavoimaesikunta olisi näin palsamia kaupungin haavoihin. Lopetuslistalla, Pohjois-Suomen ulkopuolella, on tiettävästi ainakin yksi muukin joukko-osasto.
Sotilaallisella siirtolistalla on myös Helsingin Lauttasaaressa majaansa pitävä merivoimien esikunta. Sotilaallisen alueellistamisstrategian perusajatus on se, etteivät kaikki munat saa olla samassa korissa. Pääesikunnan paikka on Helsingissä ja ilmavoimien esikunnan Jyväskylässä. Merivoimien esikuntaa odottaa kuitenkin papereiden siirto Turkuun.
Uudistuksen suuri idea on se, että tehoa haetaan aivan siviilimaailman keinoin purkamalla vanhentunut moniportainen johtorakennelma ja korvaamalla se nykyaikaan sopivalla laihalla versiolla. Sodan ajan joukkojen määrä laskee lähivuosina 350 000 sotilaaseen eli lähes kolmanneksen. Nykyinen johtamis- ja hallintojärjestelmä on tälle joukkomäärälle liian raskas.
Tällä rakennelmalla puolustusvoimat pyrkii lyömään kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ensimmäinen kärpänen on yleiseen asevelvollisuuteen ja alueelliseen puolustukseen perustuva puolustusjärjestelmä, jolla torjutaan perinteistä uhkakuvaa eli laajamittaista hyökkäystä. Toinen kärpänen on rakentaa puolustusvoimista nopealiikkeinen ja modernein tappovehkein varustettu järjestelmä, jolla torjutaan uudeksi uhkakuvaksi nostettua strategista hyökkäystä.
Vasta aika näyttää, kuinka realistinen tämä kahden kärpäsen strategia on. Suurin piirtein kaikissa muissa maissa asevoimia on supistettu ja supistetaan kovalla kädellä, ja niiden tehtäviä muutetaan. Tämä prosessi on menossa esimerkiksi Ruotsissa, jota ei uuden doktriinin mukaan uhkaa hyökkäys ainakaan seuraavaan kymmeneen vuoteen.
Suomessa tätä uhkakuvakeskustelua ei, sattuneesta syystä, pystytä käymään yhtä avoimesti. Niinpä vihreä kansanedustaja Heidi Hautala hakee korkeimmalta hallinto-oikeudelta päätöstä, joka pakottaisi hallituksen julkistamaan sen surullisenkuuluisan uhkakuvapaperin. Julkisuusperiaatteen kannalta nämäkin tiedot tulisi saada julki ja avoimeen keskusteluun. Toinen asia on, ettei uhkakuva-analyysi taida sisältää niin kauhean suuria yllätyksiä. Vaikka ne voissa paistaisi.