OLYMPIALAISET: Italian Jacobs pinkoi satasen olym­pia­voit­ta­jak­si Eu­roo­pan en­nä­tyk­sel­lä

Kolumni

Sota asuu meissä kai­kis­sa

Tuo otsikko on sama kuin valokuvanäyttelyllä, joka avattiin Lapin maakuntamuseossa Rovaniemellä viime torstaina.

Tuo otsikko on sama kuin valokuvanäyttelyllä, joka avattiin Lapin maakuntamuseossa Rovaniemellä viime torstaina.

Otsikko on raju ja provokatiivinen – ja samalla monimielinen. Näyttelyssä se viittaa äärimmäisen henkilökohtaisella tasolla koettuun ylisukupolviseen traumahistoriaan, mutta se haastaa myös pohtimaan sodan aiheuttamien henkisten kärsimysten ylihistoriallista ja yleisinhimillistä luonnetta.

”Äitini oli 8-vuotias, kun hänet löydettiin ruumiskasasta elävänä 7.7.1944. Hän oli ainoa, joka säilyi hengissä. Hänet löydettiin kahdella pistimeniskulla lävistettynä”, taiteen maisteri ja valokuvaaja Jari Koski kertoo näyttelynsä päätekstissä.

Tapahtumat liittyvät neuvostoliittolaisten partisaaneiksi kutsuttujen kuolemapartioiden tekemiin siviili-iskuihin Suomen pohjoisen itärajan tuntumassa jatkosodan aikana. Kylissä ammuttiin umpimähkään, teloitettiin systemaattisesti, poltettiin elävänä ja otettiin vangiksi lähes 200 siviiliä. Omien raporttiensa mukaan neuvostosotilaat olivat tuhonneet sotilaskohteita.

Nämä sotarikokset kohdistuivat pääasiassa naisiin, lapsiin ja vanhuksiin – kyliin joita Lapin siviili- ja sodanjohto ei suostunut evakuoimaan ilmeisestä partisaaniuhkasta ja varotuksista huolimatta. Kyse oli paitsi piittaamattomuudesta myös ilmeisestä laskelmoinnista. Käytännössä rajaseudun siviilit jätettiin ihmiskilviksi neuvostopartioita vastaan. ”Puskureiksi”, kuten yksi asianosainen näyttelyvideolla toteaa.

Toinen katkeroittava laiminlyönti on ollut iskujen uhrien ”unohtuminen” yli puoleksi vuosisadaksi. Heistä vaikenivat pitkään sekä virallinen Suomi että historiankirjoitus. Valtiovallan vaikenemiseen johtivat ulkopoliittiset syyt. Vasta 60 vuotta iskujen jälkeen Suomen valtio symbolisesti tunnusti tapahtuneen myöntäessään 1 500 euron kertakorvauksen iskujen aiheuttamien fyysisten ja henkisten vammojen pitkäaikaisseurauksista kärsiville.

Rovaniemen Veljes-sairaskodin lääkärinä pitkään toiminut, satoja lappilaisia sotaveteraaneja ja sodan kokeneita siviilejä haastatellut Ritva Tuomaala toteaa väitöskirjassaan (2008):

”Useimmat haastateltavat olivat vaienneet partisaanien hyökkäysten aiheuttamista kokemuksista ja kärsivät edelleen henkisistä oireista. […] He olivat haluttomia myös terapiaan, koska he uskoivat sortuvansa ja menettävänsä kontrollinsa ryhtyessään kertomaan elämästään. Partisaanien uhrit tunsivat, että yhteiskunta oli omalta osaltaan vahvistanut totaalista vaikenemisen tapaa, ja että se ei ollut tukenut heitä mitenkään. Sotien historiasta puuttuivat myös tiedot partisaanien siviilikyliin aiheuttamista tuhoista.”

Omaehtoinen vaikeneminen sodan kokemuksista oli Suomessa laajemminkin yksi elämänhallinnan ja henkisen jälleenrakennuksen keino, mutta myös valtiovalta edellytti kansalaisilta sellaisten kielteisten tunneilmaisuiden tukahduttamista, jotka voisivat vaarantaa poliittista jälleenrakennusta. Erityisen raskaasti tämä vaatimus kosketti heitä, joiden kokemuksia ei virallisesti ollut olemassakaan.

Myös Jari Koski on pitkään miettinyt, miten näin henkilökohtaista aihetta voisi kuvata ja käsitellä. Näyttelyssä ei ole kuvia uhreista ja ruumiskasoista; sen sijaan valokuvat ja videot suuntavat katseensa ja kysymyksensä trauman ja vaikenemisen ylisukupolviseen jatkumoon. Ne ovat tavallaan yritys paikantaa, käsittää, käsitellä ja käsitteellistääkin jotain sellaista, joka ylittää käsityskyvyn ja on pitkään paennut sanoja mutta kuitenkin ollut kaiken aikaa läsnä.

Tragedia kohtasi Jari Kosken perheen Savukosken Seitajärven kylässä heinäkuun 7. päivän vastaisena yönä 1944. Viiden savun kylään tehdyssä iskussa kuoli yksitoista ihmistä, iso osa heistä lapsia, ja partisaanien mukana katosi neljä. Yksi heistä oli Kosken isoisä. Kolmen muun luut on myöhemmin löydetty maastosta. Eloon jäänyt kahdeksanvuotias Mirja näki oman äitinsä ja sisarustensa teloituksen. Yksi telotetuista oli Mirjan sisaren vauva.

Pienissä kylissä ihmiset olivat usein läheistä sukua toisilleen, joten useamman perheen kohtaamat menetykset saattoivat koskettaa yksittäisiä ihmisiä hyvin läheltä moninkertaisesti.

Kun tämä moninkertaisuus vielä kertautuu uhrien lasten ja heidän jälkeläistensä elämässä, kasvaa asianosaisten määrä pitkälle yli virallisten uhrilukujen. Erityisesti videohaastatteluissa nousevat esiin teemat, joihin myös sotien siviiliuhrien tutkimus on kiinnittänyt huomiota: eloon jääneiden ja heidän lastensa kokema selittämätön häpeä ja syyllisyys – mutta myös kysymys anteeksiannosta vapauttavana mahdollisuutena.

Otsikkoon viitaten Jari Koski haluaa näyttelyllään haastaa katsojan myös pohtimaan kysymystä, mitä sota ylipäätään tekee ihmiselle – tai ehkä ihmisyydelle: Voisiko sota saada minut toimimaan samoin?

Asuuko sota todella meissä kaikissa?

Marja Tuominen on kulttuurihistorian professori Lapin yliopistossa.