Seuraava on lainaus Helsingin kauppakorkeakoulun rahoituksen professorin Vesa Puttosen kirjoituksesta Arvopaperi -lehdessä 21.1: "Euroopan sisällä joudutaan kestämättömään tilanteeseen, jos kaikki Englannin, Espanjan, Hollannin ja Irlannin pankit ovat valtion omistamia ja pohjoismaiset pankit oikeiden sijoittajien omistamia."
Tässä siis professori pohtii tilannetta, jossa Euroopan keskeisten maiden keskeiset pankit ovat valtion hallussa. Sellainen tilanne läntisessä Euroopassa ei ollut kuviteltavissa edes niinä vuosina, jolloin sosialistinen aate oli voimissaan. Mutta se on täysin mahdollinen tulevaisuudenkuva nyt hetkellä, jolloin kapitalismi vuorostaan on romahtamassa.
Toki näistä puhuessa kannattaa olla tarkkana. Mennyttä on "reaalisosialismi" ja kapitalismin viimeaikainen äärimuoto, uusliberalismi, rajoittamaton markkinatalous, miten sitä nyt sitten onkin kutsuttu. Niiden välimuodot kuten pohjoismainen malli eivät ole mihinkään kaatumassa.
On turha yrittää arvata, mihin tämä on johtamassa. Vaivatta löytää tekstejä, joissa povataan pankkijärjestelmän täyttä romahdusta, Yhdysvaltain konkurssia, Kiinan sortumista, edessä olevaa inflaatiota, edessä olevaa deflaatiota, nousun alkamista ensi vuonna, syvän laman jatkumista vuosikausia... niin, kaikkea mahdollista.
Oleellista on tietää, ettei kukaan tiedä. Vanhat totuudet eivät päde, uusi todellisuus on täysi arvoitus.
Tosiasia on, että meneillään on suurin modernin talouden kokema äkkijarrutus. Alihankintaketjut murtuvat, globaali vientiteollisuus kriisiytyy alalla kuin alalla, kotimainen kysyntä nousee arvoonsa, valtion rooli kasvaa joka puolella.
Tämä tapahtuu täysin suunnittelematta, pakon edessä, hätäratkaisuina. Lopputulos muistuttaa usein sosialistisia ratkaisuja, mutta sosialismin aatteen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Kuten ei minkään muunkaan aatteen. Globalisaatio ajoi jarruttamatta seinään ja nyt pitäisi jotenkin tietää, onko rysäys jo koettu vai onko tämä vasta sen alkua.
Tämä tapahtuu hetkellä, jolloin käsillä on toinenkin kaikkia maita koskeva ongelma. Vuoden loppuun mennessä olisi saatava aikaan uusi sitova kansainvälinen ilmastosopimus, ja asiantuntijat sanovat ykskantaan, että todella vaikuttavia tekoja pitäisi saada aikaan jo muutamassa vuodessa. Muuten ilmakehän hiilidioksidipitoisuus nousee tasolle, jonka jälkeen muutokset ovat vaarallisen suuria ja peruuttamattomia.
Mittaustuloksia ei vielä ole mutta on aivan selvää, että yksikään ilmastosopimus ei saisi aikaan sitä, mitä talouskriisi on tehnyt: liikenne vähenee, energian kysyntä vähenee, kuljetukset vähenevät, tuotanto vähenee. Paljon kuluttavia autoja ei enää tehdä eikä myydä. Talouden hyytyminen tietää väkisin myös päästöjen vähenemistä.
Sitä ei ollut tarkoitus tehdä tällä tavalla. Seuraava kysymys silti on, kuinka tehdä välttämättömyydestä hyve. Kun taloutta kammetaan jälleen jaloilleen, kun työpaikkoja yritetään luoda ja pelastaa, voiko sen tehdä toisella tavalla kuin ennen?
Ei mielellään lietsoisi lisää vaikutelmaa, että kaikki olisi yhdestä miehestä kiinni. Vaikea silti on ohittaa sitä, että Barack Obaman ohjelmat näyttävät tähtäävän juuri tähän: Yhdysvaltain toimintatapojen perusteelliseen muuttamiseen, pääsemiseen irti öljyriippuvuudesta.
Siihen on nyt olemassa aito mahdollisuus, ensimmäinen koskaan. Vaikka ilmastoguruna tunnetuksi tullut Al Gore olisi saanut hänelle kuuluneen presidentin viran vuonna 2000, ei hän mitenkään olisi voinut ajaa näin radikaaleja asioita läpi. Siihen tarvittiin kahdeksan George W. Bushin vuotta ja niiden aikaansaama jättimäinen globaali kriisi.
Ehkä kylmä sota onkin vasta nyt ohi. Reaalisosialismin jälkeinen pidäkkeetön markkinatalouden nousu ei ehkä ollutkaan historiallinen vääjäämättömyys, vaan historiallinen kupla. Nyt kumpikaan niistä ei ole enää rajoittamassa ajattelua, vaan voi aloittaa uudelta pohjalta ja tavalla, jossa taloutta on pakko rakentaa kestävän kehityksen mukana.
Ei se mahdotonta ole. Isot kriisit ovat ennenkin johtaneet johonkin uuteen, kuten Euroopan yhdentymiseen ja YK:n syntyyn. Kyse on poliittisesta tilannetajusta, johtajuudesta. Sitä ovat eri tavoin käyttäneet muun muassa Lenin, Hitler, Mahatma Gandhi ja Nelson Mandela. Kaikki saivat aikaan jotain, jonka ei pitänyt olla mahdollista, hyvää tai pahaa.
Sisällöt ovat muuttuneet, mutta perusasetelma on sama. Halutaanko nykyisen hämärän läpi nähdä suuri kaaos vai suuri mahdollisuus?