Sosiaalidemokraatit saavat eduskunnan puhemiehen paikan keskustan ja RKP:n kanssa tekemänsä vallanjakosopimuksen mukaan. SDP:n puheenjohtaja Paavo Lipponen ei ole suoraan sanonut haluavansa virkaan, mutta on tehnyt tiettäväksi, että tehtävät eduskunnassa kiinnostavat häntä. Kaikki sosiaalidemokraatit ymmärtävät yskän.
Koska kyseessä on SDP:n mandaatti, puolueen eduskuntaryhmä edellyttää muilta hallituspuolueilta, että ne varmistavat SDP:n ehdokkaan valinnan puhemieheksi. Ellei yllätyksiä tapahdu, Lipponen nousee eduskunnan johtoon tiistaina hallitusrintaman äänin.
Tehtävä on näkyvä, sillä puhemies sijoitetaan virallisessa protokollassa toiseksi tärkeimmäksi henkilöksi heti tasavallan presidentin jälkeen. Järjestys ei tosin vastaa poliittista todellisuutta. Pääministeri on uuden perustuslain aikana Suomen tärkein poliittinen johtaja sekä institutionaalisen asemansa että käytännön vallankäytön kannalta.
Puhemiehellä ei ole vakiintuneen käytännön mukaan todellista poliittista valtaa, ellei sellaiseksi lasketa eduskuntatyön johtamista puhemiesneuvoston kautta. Puhemiesneuvostolle on kirjattu 15 tehtävää eduskunnan työjärjestykseen. Yksikään niistä ei ole poliittinen. Puhemiehen valta on suurimmillaan silloin, jos äänet menevät tasan puhemiesneuvostossa. Hänen äänensä ratkaisee.
Eduskunnan puhemiehen nykyinen rooli on epäpoliittinen ja pitkälle seremoniallinen. Puhemiesinstituutio on nostettu päivänpolitiikan yläpuolelle. Puhemies ei äänestä eduskunnassa eikä osallistu poliittiseen keskusteluun suuressa salissa. Ulkomailla liikkuessaan hän edustaa taas virkatehtävissään koko maata. Puhemies ei siis voi politikoida niin kuin puoluejohtajan kuuluu tehdä.
Juuri tämä tosiasia tekee Lipposen valinnan puhemieheksi kiusalliseksi. Lipponen on ilmoittanut pysyvänsä SDP:n johdossa koko kautensa eli kesään 2005 asti. On hyvin vaikea nähdä, miten puheenjohtaja voi johtaa suurta puoluetta uskottavasti poliittisissa rähinöissä ja suurissa linjataisteluissa sekä toimia samalla puoluepolitiikan yläpuolella eduskunnan puhemiehenä. Ainakin politiikan katsomossa tulee skitsofreeninen olo. Taitaa tulla myös politiikan puolella.
Miten esimerkiksi Lipponen johtaa puoluettaan ensi vuoden kunnallis- ja eurovaalikampanjan aikana? Missä hän ottaa kantaa politiikan isoihin asioihin, kun puhemies ei voi puhua eduskunnassa, maan tärkeimmällä poliittisella foorumilla? Missä SDP:n puheenjohtaja kommentoi nopearytmistä päivän politiikkaa, kun puhemies ei voi osallistua aktiivisesti poliittiseen debattiin?
Kuka johtaa SDP:tä todellisuudessa, jos Lipponen valitaan puhemieheksi? Vai kuvitteleeko hän voivansa muuttua puheenjohtajaksi joka kerta, kun eduskunnan ovi lonksahtaa hänen takanaan kiinni? Paneeko hän puoluejohtajan viitan naulaan, kun hän astuu eduskuntatalon ovesta sisään? Ei vaikuta uskotavalta.
Eduskunnan puhemiehen rooli on mielletty nykyisellä tavalla epäpoliittiseksi siitä lähtien, kun Urho Kekkonen luopui vallasta 1982. Yksikään Kekkosen kauden jälkeen valittu puhemies ei ole ollut puoluejohtaja, vaikka puhemieheksi on valittu monta entistä puheenjohtajaa. Jos Lipponen hyväksytään puhemieheksi, Suomi palaa kohti Kekkosen aikaista poliittista kulttuuria. Meno ja meininki oli siihen aikaan toinen, mutta maata johtikin presidentti, joka toimi kuin tasavaltainen monarkki. Hän määräsi monesti, keitä kelpuutettiin ministeriksi, ja se heijastui myös puhemiesratkaisuihin.
Kun Kekkonen ei esimerkiksi päästänyt keskustapuolueen johtajaa Johannes Virolaista eikä SDP:n johtajaa Kalevi Sorsaa toukokuussa 1979 Mauno Koiviston hallitukseen, Virolainen valittiin heti kesäkuussa eduskunnan puhemieheksi. Hän halusi pysyä eturivissä tulevaa presidentinvaalia ajatellen. Virolaisesta tuli kuitenkin nopeasti puhemies ilman puoluejohtajan murheita, kun Paavo Väyrynen syöksi hänet keskustapuolueen johdosta kesällä 1981. Virolainen on toistaiseksi viimeinen puoluejohtaja, joka on vetänyt hetken henkeä puhemiehenä.
Rafael Paasio on viimeinen SDP:n johtaja, joka on toiminut puhemiehen ja puoluejohtajan kaksoisroolissa. Se tapahtui 1970-1972. Tuota aikaa ei kuitenkaan voi verrata nykyiseen. Hallitukset olivat silloin lyhytikäisiä, ja ajanjaksoon osuu peräti kaksi Teuvo Auran virkamieshallitusta. Sitä paitsi kun Paasio päätti syksyllä 1972 jäädä syrjään enemmistöhallituksesta, hän teki tietoisesti tilaa uudelle nousevalle kyvylle, puoluesihteeri Kalevi Sorsalle, josta tulikin Paasion seuraaja 1975.
Nykyisin hallitukset istuvat koko vaalikauden, ja juuri siksi puheenjohtajan osallistuminen hallitukseen on välttämätöntä ja tärkeää. Niin kauan kuin hän ulkona, hallituksen uskottavuus kärsii.
On täysin mahdotonta, että Lipponen voisi johtaa puoluettaan puhemiehenä pitkään huolimatta siitä, ettei perustuslaki estä näiden kahden roolin yhdistämistä. Puhemiehellä on omat virkavelvollisuutensa ja työnsä. Puhemiehen rooliin sidottu puoluejohtaja ei pysy nykyisen hallituspolitiikan huippunopeassa vauhdissa. Puolue karkaa hänen käsistään ja ajautuu sivuraiteille.
Tai sitten valta siirtyy jollekin toiselle, joko varapääministeri Antti Kalliomäelle tai Suomen liukasliikkeisimmälle poliitikolle, puoluesihteeri Eero Heinäluomalle. Hän on nyt myös kansanedustaja, joten hänen asemansa SDP:ssa muodostuisi Lipposen puhemieskaudella pelottavan vahvaksi muiden seuraajakandidaattien kannalta.
Lipposella ei juuri ole muita vaihtoehtoja kuin se, että hän ottaa nopeasti lusikan kauniiseen käteen ja lähtee pyrkimään hallitukseen, kuten Pertti Paasio teki aikoinaan. Tai sitten hän ilmoittaa jonkin ajan kuluttua luopuvansa SDP:n johdosta ja pyrkivänsä Euroopan unionin leipiin tai muihin kansainvälisiin tehtäviin.