Vieläkin on hieman epäselvää, miten Suomi oikein selvisi ulkoministerinsä Erkki Tuomiojan äskeisestä lehtihaastattelusta, joka oli kaataa koko Euroopan Unionin. Haastattelussahan Tuomioja sanoi jotakin siihen tyyliin, että europarlamentilla ei ole oikein valtaa, kun sillä ei ole hallitusta eikä oppositiota.
Totta kai Eurooppa järkyttyi henkihieveriin moisesta paljastuksesta, kun suomalainen ruotsinkielinen europarlamentaarikko Alexander Stubb sen käänsi jollekin sivistyskielelle.
"Ei voi olla totta!" parahti parlamentin konservatiivijohtaja ja jatkoi: "Ei voi olla totta!" Sitten hän uhkasi, että jos on totta, niin Suomen puheenjohtajuuskaudesta ensi vuonna ei tule yhtikäs mitään. Ilmeisesti Suomessa pidettäviin kokouksiin ei tule ketään, eikä yhtäkään Suomen esitystä kannata kukaan ja lopulta Suomi erotetaan EU:sta ja pakkoliitetään Natoon.
Normaalivaltion olisi ollut tietysti pakko reagoida moiseen ryöpytykseen.
Jos maassamme olisi jäljellä vähänkään keskiaikaista paavillista henkeä, Tuomioja olisi jo venytetty Smolnan kellarin teilipyörään, jota päivystävä inkvisitio kerran tunnissa vääntäisi pari piirua ihmisestä poispäin.
Alexander Stubb olisi valittu uudeksi ulkoministeriksi, ja Matti Vanhanen ja Tarja Halonen olisivat Juutinrauman tienoilla rinta rinnan konttaamassa kohti Brysseliä katumusmatkalle. Heidän perässään olisi rajat suljettu, ensi vuoden euroviisuihin osallistuminen peruutettu ja Suomen ja EU:n liput laskettu neljännestankoon.
Mutta ei. Pääministeri Vanhanen tunnustaa kilauttaneensa kaverille, europarlamentin puheenjohtajalle Josep Borrellille, mutta ei pyytäneensä anteeksi mitään, ei ainakaan Tuomiojan puheita. Mitähän varten hän sitten sinne soitteli? Ehkä hän kyseli, että onko Suomi Euroopan unionissa A) liitännäisenä, B) riesana, C) reservinä, D) jäsenenä - vastausaikaa 30 sekuntia.
Borrell kuuluu kuitenkin ymmärtäneen, että Vanhanen pyysi anteeksi. Ehkä hän oletti niin, kun Suomesta kerran soitettiin ja nimenomaan anteeksipyyntöä oli odotettu. Eihän pääministerimme puheista saa aina selvää suomeksikaan, joten espanjalaisella Borrellillakin voi olla vaikeuksia ymmärtää Vanhasen latviaa, vai mitä kieltä lienee käytetty.
Tämän pääkatastrofin rinnalla kannattaa kiinnittää huomiota pariin sivujuonteeseen. Ensimmäinen niistä on Matti Vanhasen elämänura, johon hämmästyttävällä tavalla alkaa ilmaantua hänen kaimansa Matti Nykäsen piirteitä. Molemmat Matit ovat eronneet tai eivät eronneet vaimoistaan (Mervi/Merja) ja nyt he jo puhuvatkin samaan tapaan. "Elämä on laiffii", sanoo Nykänen. "Sorry vaan, ei anteeksi", sanoo Vanhanen. Nähtäväksi jää mihin nämä Matit vielä ehtivätkään.
Toinen kiintoisa sivujuonne on demarikansanedustaja Kimmo Kiljusen uudenlainen historiantulkinta: "Me olemme Suomessa tottuneet siihen, että kotimaiset kiistat pidetään kotimaisina, ei niitä nosteta kansainvälisille forumeille." Nyt taitavat mennä historiankirjat uusiksi, sillä monessa niistä väitetään tänäkin päivänä, että Suomen itärajan takana olisi ainakin vielä 1980-luvulla sijainnut Neuvostoliitto-niminen valtio ja sen pääkaupunki Moskova.