Kirjoittaja on helsinkiläinen professori.
Lyötyä ei pidä lyödä, eikä se nytkään ole tarkoitus. Mutta toisaalta on hyvä pitää mielessä myös Jukolan Simeonin opetus: "Meidän tulee häntä kurittaa, niin kauan kuin sydämensä vielä on nuoruuden norja ja taipuvainen; mutta tehkäämme se rakkaalla kädellä eikä vihan kiukussa. Vihan kuritus ajaa perkeleitä sisään, vaan ei ulos."
Ulkoministeri Alexander Stubbin toistaiseksi lyhyttä uraa ovat varjostaneet spontaanit sammakot, jotka ovat livahdelleet suusta hetken tunnelmassa, ilman sen syvempää paneutumista asiaan. Ensivierailullaan Lähi-idässä hän uhkui optimismia ja toi sen myös näyttävästi julki. Sitä seurasi näissäkin kolumneissa käsitelty 080808-lausunto, jonka ylivirityksen olisi tullut soittaa jo hälytyskelloja. Elokuulla saimme todistaa vaivautuneina, miten ministeri vakuutti, etteivät Israelin tuhotoimet Kirkon ulkomaanavun klinikalla Gazassa liikuta häntä.
Sitten Stubb astui afganistanilaiseen miinaan. Vielä Helsingin Sanomien haastattelussa hän vakuutti uskovansa ihmisen perustavaa laatua olevaan hyvyyteen - mitä en epäile. Vain joitakin päiviä myöhemmin hän sai kantapään kautta oppia, miten paikkansapitävä on tuo vanha litania: vihollinen, verivihollinen, oma puoluetoveri. Luulen, että ikävä kokemus rassasi idealismia.
Toki Stubbkin sotki pelinsä Suomen Afganistan-joukkojen kotiuttamisen mediahässäkässä. Mutta kyllä suurin syyllinen löytyy taholta, joka löi uutterimmin puukkoa Stubbin selkään. Puolustusministeri Jyri Häkämiehelle Afganistan-operaatiosta on kehittynyt suorastaan uskontunnustuksellinen pakkomielle. Taustaa asenteelle toki löytyy. Johan oikeisto 1980-luvun alussa kritikoi eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa Suomen pidättyvää ja varovaista suhtautumista Afganistanin silloisiin tapahtumiin. Moisen politiikan väitettiin ruokkivan "suomettumiskäsityksiä" maailmalla.
Nyt ei "suomettumisesta" ole pelkoa. Suomi yhtyy Häkämiehen suulla jok´ikiseen Yhdysvaltain uuteen arvioon Afganistanissa tarvittavista toimista. Operaation luonne on muutettava enemmän afgaaneja suojelevaksi, Häkämies patistaa. Kun afgaaneja nykytiedon mukaan on lähes 30 miljoonaa, saa vanha hokema "yksi suomalainen vastaa kymmentä ja niin edelleen" aivan uusia ulottuvuuksia. Yhtä käsittämättömiä ovat vakuuttelut siitä, että jos satakunta suomalaista sotilasta poistuu maasta, "rikollisjärjestöt ja kapinalliset" valtaavat Pohjois-Afganistanin.
Puolustusministeri ja hänen umpioikeistolaiset sivusta-adjutanttinsa ovat alkaneet mieltää ministeriönsä superyhteisöksi, joka muilta turvallisuuspolitiikan päättäjiltä liiemmälti kyselemättä hoitelee hommat ja asioista sopimiset. Kuvaava on Häkämiehen viimeinen ilmoitus, että suomalaissotilaiden lukumäärä kaksinkertaistetaan siviilipalvelutehtävissä toimivien suojelemiseksi. Kun jälkimmäisiä on maassa vajaat 50, merkitsee se, että vastaisuudessa vähintään neljä pyssymiestä vahtii yhtä onnetonta siviiliavustajaa.
Juuri tähän Häkämiehen hääsäämisen miinaan Stubb taitamattomuuttaan astui.
Nyt olisi aika korjata kurssia. Kuherruskausi mediankin kanssa näyttää olevan lopuillaan. Stubbin ylilyönnit eivät enää viritä kritiikitöntä ylistystä, kuten tähän asti. Aiheellisesti on jopa epäilty, ehtiikö ulkoministeri perehtyä missään välissä tehtäviinsä singahdellessaan maailman laidalta toiselle ja täyttäessään väliajat liukuhihnahaastatteluilla ja jo ylettömät mittasuhteet saavuttaneella urheiluharrastuksella? Missä välissä hänelle jää aikaa seurata ministeriönsä informaatiotulvaa ja etsiä oppia menneistä, opetella?
Vauhtisokeus on vaarallista ulkopolitiikassa, ja vielä vaarallisemmaksi sen on tehnyt median tähänastinen hymistely. Suomen kaltaisen pienen maan turvallisuuspolitiikassa ulkopolitiikan johdonmukaisuus, täsmällisyys, ennustettavuus ja hyväksyttävyys ovat elintärkeitä reunaehtoja. Niiden ylläpitämiseksi päivittäin vaihtuvissa tilanteissa sekä kansainvälispoliittisella pelikentällä, joka ei ole meidän hallittavissamme, vaaditaan paljon enemmän kuin jonkin vaikutusvaltaisen maan ulkopoliittiselta johdolta.
Stubb tuli tehtäväänsä kokemattomana, kokemattomampana kuin useimmat edeltäjistään. Sisäpolitiikka oli ja on hänelle vierasta eikä hän näytä olevan siitä edes kiinnostunut. Kuitenkin menneet vuosikymmenet ovat opettaneet, että nimenomaan Suomessa ulko- ja sisäpolitiikan välinen rajaviiva on veteen piirretty. Kysymys on usein politiikan uskottavuudesta.
Myös ministerin tietämys kansainvälisestä politiikasta on EU-kysymyksiä lukuun ottamatta osoittautunut ohueksi. Luja usko Yhdysvaltain ylivoimaan ja primaattiin sekä lähes totaalinen tietämättömyys Venäjästä ja sen historiasta eivät riitä rakennuspuiksi. Äskeinen lehtihaastattelu paljasti vastaansanomattomasti, että Stubbin tiedot Suomen historiasta - jolle ulkopolitiikkakin väistämättä rakentuu - ovat luvattoman heikot. Hyvästä esimerkistä kävi hänen romantisoitu kuvansa Mannerheimista.
Toisaalta Stubbilla on avuja, jotka oikeassa paikassa käytettyinä olisivat hyödyksi. Hän tuntee EU:n, on kielitaitoinen, edustuskelpoinen, päälle käyvän itsevarma ja ekstrovertti. Nämä taidot ja akateemiset meriitit olisivat paljon paremmassa käytössä jonkin kansainvälisen järjestön näköalapaikalla, missä Suomi-tietämyksen puutteen perään ei kysellä.
Niissä tehtävissä Stubb epäilemättä itsekin viihtyisi paremmin. Se on luettavissa jo nyt hänen haastattelujensa rivien välistä.